"No nyt me olemme kuitit", sanoi Drake kumartuen Gloryn puoleen ja suudellen häntä. Nyt saattoi selvään huomata, että Drake oli juonut aika paljon.
V.
Ennen kilpa-ajojen loppua oli yksinäinen mies kulkenut kentän poikki matkalla rautatieasemalle. Mustasukkaisuus ja raivo täyttivät hänen sydämensä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä, hän luuli tunteitaan kauhuksi, sääliksi ja häpeäksi. John Storm oli nähnyt Gloryn kilpa-ajoissa Draken seurassa, Draken suojassa. Drake oli ylpeä ja täynnä riemua, Glory iloinen ja onnellinen.
"Oi Herra, auta minua! Auta minua, oi Jumalani!"
Ja kulkien raskain askelin pitkin tietä näki hän taas edessään Gloryn tuon miehen uhrina, leikkikaluna, ajanvietteenä, jonka saattoi ottaa tai jättää aivan mielivaltaisesti. Glory ei ollut parempi kuin nuo toiset naiset hänen ympärillään, ja minne he menivät, sinne meni hänkin. Kerran John löytäisi Gloryn sieltä, mistä hän oli löytänyt nuo muutkin, hylkynä, jätettynä, petettynä, kadotettuna, elämän loassa, kirouksen ja ylenkatseen alaisena.
"Oi Herra, auta häntä! Auta häntä, oi Herra!"
Junassa oli hyvin vähän matkustajia menossa takaisin Lontooseen, sillä melkein koko liike kulki vielä päinvastaiseen suuntaan, ja John Storm istui aivan yksin eräässä vaunussa. Hän heittäytyi vaunun nurkkaan sydän täynnä katkeruutta ja omituista häpeän tunnetta. Hän näki taas nuo kirkkaat silmät, punaiset huulet, nuo säteilevät nuoret kasvot, ja mustasukkaisuuden puuska oli repiä hänen sydämensä pirstaleiksi. Glory oli hänen. Vaikka pohjaton kuilu oli heidän välillään, oli Gloryn sielu hänen, ja siksi tunsi hän niin ääretöntä vihaa sitä miestä kohtaan, joka omisti Gloryn ruumiin. Kaikkea tuota vastaan nousi sekä hänen ylpeytensä että hänen uskontonsa. Hän koetti masentaa tuon tunteen ja johtaa ajatuksensa uuteen uomaan. Kuinka hän voisi pelastaa Gloryn? Jos Glory menisi kadotukseen, olisivat hänen, Johnin, tuska ja itsesyytökset vaikeammat kestää kuin tuli ja tulikivi. Kuta kurjempi Glory oli, sitä suurempi syy oli Johnilla koettaa pelastaa hänen sielunsa ikuisen piinan kauhuista.
Junan kohina keskeytti nuo näyt, ja John hypähti ylös astuen edestakaisin kuin karhu häkissä. Ja aivan kuin karhu puristaa saalistaan varmasti ja hitaasti, niin hänkin tuntui pitävän Glorya kiinni raivollaan, ja hän virkkoi: "Sinä et saa syöksyä perikatoon, sinä et saa, sillä minä — minä — minä kiellän sen!" Sitten hän vaipui istuimelleen melkein nääntyneenä tuosta ristiriidasta, jonka henkisten ja aistillisten intohimojen riehunta synnytti hänen sielussaan. Joka jäsen vapisi ja värisi. Hän rupesi pelkäämään itseään, ja hänen teki mieli paeta jonnekin. Kun hän nousi junasta Victorialla, kalisivat hänen hampaansa, vaikka ilma oli paahtavan kuuma ja taivas oli mustien, uhkaavien pilvien peitossa.
Välttääkseen ihmisten katseita, jotka aina seurasivat häntä hänen astuessaan katuja, poikkesi hän kapealle sivukäytävälle palaten Brown's Squarelle puiston halki. Mutta puisto oli kuin laaja leiri. Tuhansia ihmisiä liikkui ruohokentillä niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja työväkeä vaimoineen ja lapsineen tulvaili joukoittain etäisemmille kentille. He olivat kamalan kauhun valtaamina. Jälestäpäin laskettiin, että viisitoistatuhatta henkeä kaikista osista Lontoota oli lähtenyt pois tuosta tuhoon tuomitusta kaupungista odottamaan tuomion täytäntöä taivasalla.
Kiihkeän intohimon ilme oli hävinnyt John Stormin kasvoista hänen saapuessaan kirkolle, mutta siellä odotti häntä uusi kiirastuli. Vaikka iltajumalanpalveluksen piti alkaa vasta tunnin perästä, oli suuri ihmispaljous jo kokoontunut kirkon edustalle. Hän koetti välttää huomiota, mutta ihmiset tunkeutuivat hänen luokseen, toiset puristamaan hänen kättänsä, toiset koskettamaan hänen kauhtanaansa. Useat heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja peittivät hänen jalkansa suudelmillaan. Häveten ja tuntien itsensä ikäänkuin petturiksi hän riistäytyi vihdoinkin irti mennen veli Anteron luo sakaristoon. Tuon yksinkertaisen poikaraukan aivot oli ahdettu täyteen mitä merkillisimpiä juttuja. Sinä päivänä oli Pyhä Henki mitä ihmeellisimmällä tavalla ilmaissut voimansa. Kadun lakaisija, jonka ruumiista toinen puoli oli halvautunut, oli sinä aamuna kotiin mennessään puristanut isä Stormin kättä, ja nyt hän oli heittänyt pois kainalosauvansa ja kulki suorana ylistäen Jumalaa.