Kirkko oli suuri, nelikulmainen, koruton rakennus ja näytti ahkeraan käytetyltä temppeliltä, joka oli auki aina ja kaiket päivät. Seurakunta oli kovin liikutettu, mutta saarna näytti hiukan tyynnyttävän sitä. Kirkonmenot olivat juhlalliset ja luostarimaiset juhlakulkueineen ja suitsutuksineen, vaikka puvut eivät olleet katoliset. John Storm saarnasi. Päivän epistola oli otettu Paavalin ensimmäisestä epistolasta korinttilaisille, ja hän valitsi tekstinkin samasta raamatunpaikasta: "Hänet annettiin saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."
Ihmiset sanoivat jälestäpäin, etteivät he olleet ikinä sellaista saarnaa kuulleet. Ja John Storm lausui sanottavansa matalalla äänellä, joka värisi liikutuksesta. Saarnan aiheena oli rakkaus. Rakkaus oli Jumalan parhain lahja ihmiselle, puhtain, korkein, suloisin lahja. Mutta ihminen oli alentanut, turmellut tuon perintönsä saatanan viettelyksen ja maailman himojen tähden. Meidän ensimmäisten esivanhempaimme karkoittaminen Edenistä oli vain runollinen vertaus siitä, mitä tapahtuu kaikkina aikoina ja mitä tapahtuu nytkin. Ja Lontoota, tätä uutta Sodomaa, kohtaa yhtä varmaan kosto kuin noita Idän vanhoja kaupunkeja. Ei tarvitse ajatella vedenpaisumusta tai tulta tai tuhomyrskyä eikä mitään määrättyä päivää tai määrättyä tuntia. Tuomio, joka kohtaa Englantia, kuten Egyptin vaivat ennen muinoin, on samaa laatua kuin rikoskin. Ihminen on rikkonut rakkauden lakia vastaan, ja kuka voi tietää, vaikka Jumala rankaisisi häntä ottamalla ihmissuvulta pois koko tuon tunteen, joka oli syynä sen lankeemukseen — hävittäisi tuon tunteen kokonaan sekä kaiken, mikä on sen yhteydessä, niin hyvän kuin pahankin, henkisen ja aistillisen, pyhän ja turmeltuneen.
Mustat ukkospilvet näyttivät laskeutuneen aivan kirkkoon asti, ja yhä synkkenevässä pimeydessä tuo kiihkeä saarnaaja, jonka kasvot hehkuvine silmineen näkyivät selvästi, loi kuulijoilleen kamalan kuvan sellaisen kirouksen alaisesta maailmasta. Silloin katoaisi kaikki epäitsekkyys, uhrautumiskyky, uljuus, ritarillisuus, uskollisuus, ilo ja lapset! Jokainen ihminen olisi yksin, eristettynä, keskittyneenä itseensä, kirottuna, laittomana, lemmettömänä, aviottomana, syöksyen suoraa päätä turmioon ja kuolemaan! Sillä tavalla voisi Jumala rangaista tätä julmaa hirveätä Lontoota sen lihallisten syntien tähden.
Sitten ei saarnaaja enää voinut hallita mielikuvitustaan, vaan alkoi kertoa kuulijoilleen, kamalia ennustuksiaan. Kansa oli kauhun vallassa, eikä kalpeus kadonnut kuulijain kasvoilta, ennenkuin viimeinen virsi oli veisattu. Kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, ja kun siunaus oli luettu ja kuulijat tulvailivat pois pitkin pääkäytävää, aloittivat he virren uudestaan.
Vaikka he poistuivatkin kirkosta, eivät he voineet erota. Pienessä puistossa kirkon ulkopuolella olivat kaikki ne tuhannet, jotka eivät olleet mahtuneet kirkkoon, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Joka paikka oli täynnä väkeä, viereisten talojen ikkunat olivat auki ja täynnä kasvoja. Moni oli kiivennyt kirkon aidalle, vieläpä huoneitten katollekin.
Joku meni sakaristoon kertomaan isälle mitä ulkona tapahtui. Isä oli nyt aivan suunniltaan. Hän astui kirkon portaille, jossa kaikki saattoivat nähdä hänet, nosti kätensä sekä rukoili kaikuvalla, kiihkeällä äänellä:
"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan? Jumalan helmasta, jossa lepäät, katso alas tähän maailmaan, jossa itse kerran ihmisenä astuit. Etkö opettanut meitä rukoilemaan 'lähestyköön Sinun valtakuntasi'. Etkö sanonut, että valtakuntasi on lähellä, että muutamien, jotka seisovat Sinun kanssasi, ei tarvitsisi kuolemata maistaa, ennenkuin he näkisivät sen tulevan kaikessa voimassaan? Etkö sanonut, että kun se tulee, tulevat köyhät siunatuiksi, isoovat ravituiksi, sokeat näkeviksi, raskautetut virvoitetuiksi, ja sinun Isäsi tahto tapahtuu niin maassa kuin taivaassa? Mutta lähes kaksituhatta vuotta on kulunut, oi Herra, eikä Sinun valtakuntasi ole lähestynyt. Sinun nimessäsi fariseus nytkin jakelee almuja köyhille antaen toitottaa torvea edellään. Sinun nimessäsi leviitta nytkin kulkee miehen ohi, joka on joutunut ryövärien käsiin. Sinun nimessäsi papit nytkin ostavat ja myyvät iloista sanomaa Sinun valtakunnastasi, neuvoen ihmisten käskyjä Jumalan evankeliumin asemesta, eläen rikkaiden taloissa, viettäen päivänsä hekumassa ja rukoillen huulillaan 'anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta ajatellen sielussaan: 'minulla on tavaroita kerättynä monen vuoden varalle, ole rauhassa sieluni, syökäämme, juokaamme ja olkaamme iloiset'. Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"
Tuskin oli John Storm vetäytynyt pois, kun synkät pilvet alkoivat kumeasti jyrähdellä. Ensin nuo jyrähdykset olivat niin heikkoja, että niitä tuskin saattoi kuulla yleisen hälinän vallitessa, mutta ne uudistuivat yhä kovempina ja kovempina, ja samalla kansan kauhu kasvoi kasvamistaan. Tuntui siltä kuin taivas itse olisi tahtonut vakuuttaa, että tuo ennustettu tuho oli tulossa.
Ensin alkoi eräs vaimo voivotella kuin synnytystuskissa. Sitten nuori tyttö rupesi huutamaan armoa syyttäen itseään lukemattomista rikoksista. Sitten koko joukko näkyi puhkeavan nyyhkytyksiin ja huokauksiin ja äärettömiin epätoivon valituksiin. Kaiken tuon ohessa kaikui hurjaa naurua ja mieletöntä kiitosta. — "Anteeksi, anteeksi!" — "Oi, Jesus, pelasta minut!" — "Oi, syntisten Vapahtaja!" — "Oi, Jumala, armahda minua!" — "Voi sydäntäni, sydäntäni!" —
Muutamat heittäytyivät maahan jäykkinä, liikkumattomina kuin kuolleet. Toiset kumartuivat heidän ylitsensä rukoillen, että Herra pelastaisi heidät saatanan vallasta. Muutamat saivat kouristuskohtauksia, ja toiset riemuitsivat sielunsa pelastuksesta, tuijottaen ympärilleen hurjasti hehkuvin silmin.