Nyt oli melkein pilkkosen pimeä, ja muutamat Derbykilpailussa olleet saapuivat kotiin vaunuissaan nauraen, laulaen ja useimmat ollen aika lailla humalassa. Se oli hurjaa joukkoa. Nuori soturi (se oli Charlie Wilkes) näki panttilainaaja Pincherin ja huudahti: "Hei veikko! Milläs te täällä lystäilette?"
"Vaiti, sinä syntinen, sinä pelaaja, sinä Belialin poika!"
"Suu kiinni, mies, vai tahdotko mustelman silmäsi alle tai paksun nenän itsellesi?"
Kello yhdeksän aikaan läksi Westminsterin poliisi, joka turhaan oli koettanut hajoittaa joukkiota, hakemaan ratsastavaa poliisia Scotland Yardilta.
VI.
Mies, joka oli syynä kaikkeen tuohon sekasortoon, istui sillävälin yksin koppimaisessa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa. Huone oli kolkko, siinä ei ollut mattoja eikä uutimia, ja huonekaluina oli ainoastaan telttasänky, pieni pesukaappi, kaksi tuolia, pöytä, rukoustuoli ja risti sekä seinällä kuva, joka esitti Neitsyt Maariata ja Jeesuslasta. Hän kuuli kansan laulavan ulkona, mutta se ei tuottanut hänelle innostusta eikä lohdutusta. Luonto ei enää totellut pakkokeinoja, ja John Storm oli syvästi onneton. Hänellä oli tuommoinen masennuksen hetki, joita vahvinkin sielu saa kokea, kun se päästyään toiveittensa perille tai melkein niitten perille kysyy itseltään: "Mitä se kaikki hyödyttää?" Suloisten muistojen virta syöksyi hänen mieleensä. Hän muisteli menneisyyttä, tuota onnellista menneisyyttä, lemmen ja viattomuuden aikaa, jonka hän oli viettänyt Gloryn kanssa. Hän muisteli tuota pientä vihreätä saarta Irlannin meressä ja siellä elettyjä suloisia päiviä, ennenkuin maailma vietteli Gloryn häneltä pois ja ennenkuin hän itse oli joutunut kovan, vaikka tosin ylevän kutsumuksen uhriksi. Voi, miksi hän oli kieltänyt itseltään ne ilot, jotka tulivat kaikkien muitten osaksi? Miksi hän oli uhrannut elämän sulon, jota kurjin, heikoin, köyhinkin sai nauttia? Lempi, naisen lempi! Miksi hän oli sen hylännyt? Miksi hän oli uhrannut oman itsensä? Oi, Jumala! Jos kaikki olikin ollut ihan turhaa!
Veli Antero pisti päänsä sisään ovenraosta. Hänen veljensä, panttilainaaja, oli siellä ja tahtoi hiukan puhutella isää. Pincher kurkisti Anteron olkapään yli. Hänen silmänsä hehkuivat uskonnollista kiihkoa.
"Minä olen juuri myynyt toimeni, isä, eikä meillä ole kattoa päämme päällä enää", huusi hän äänellä, joka osoitti, että hän luuli tehneensä sankarityön.
John kysyi häneltä, minne hänen äitinsä nyt joutuisi.
"Hyvänen aika, isä, eikö maailman loppu ole tulossa? Eikö evankeliumi ilmoita sitä? 'Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä —'"