Pincherin takana näkyi toinen mies, joka keskeytti hänet ja työnsi hänet syrjään huutaen tuijottavin silmin: "Katso, isä! Katso! Kaksikymmentä vuotta kävin kainalosauvojen varassa, ja katso minua nyt! Herralle olkoon kiitosi! Minä olen parannettu! Se ei ole mikään erehdys! Minä olin kuin kekäle, joka temmaistiin pois palavasta pätsistä, kun liekit jo nuolivat sitä. Kiitos olkoon Herralle! Amen!"
John nuhteli heitä ja käski heidät pois huoneesta, mutta itse hän oli melkein yhtä suuressa hurmiotilassa. Lukittuaan oven antoi hän ajatustensa taas palata Gloryyn. Glorykin lähestyi tuomiopäivää, joka tulisi kohtaamaan tätä pahuuden kaupunkia. John oli koettanut pelastaa häntä, mutta turhaan. Mitä nyt oli tehtävä? Hän tahtoi tehdä jotain — jotain muuta, jotain tavatonta.
Hänen istuessaan vuoteellaan muistuivat Gloryn kasvot taas hänen mieleensä semmoisina kuin hän oli nähnyt ne kilpa-ajoissa. Hän kauhistui, sillä nehän olivat niin erilaiset kuin ennen Gloryn ollessa nuorena tyttönä. John luuli huomanneensa niissä jotain arkipäiväistä, mitä niissä ei ollut ennen, jotain karkeata niitten ilmeessä, jotain selittämätöntä alaspäinmenoa, vaikka niiden kauneus olikin nyt täysin kehittynyt. Glory hymyili miehelle, joka istui hänen rinnallaan, täyteläisin, punaisin huulin, valkokauloin ja säteilevin silmin. Hänen hymynsä oli niin tarkoittavaa ja miehen kiihkeä, riemuisa katse oli myöskin täynnä tarkoitusta. John saattoi lukea heidän ajatuksensa. Mitä oli tapahtunut? Olivatko kaikki aidat rikotut? Joko kaikki asiat olivat selvillä heidän välillään?
Tämä teki aivan hulluksi. Hän syöksyi seisaalleen hillittömässä raivossa. Yhtäkkiä hän vavahti tuntien, että jotain kamalaa oli tekeillä hänen mielessään. Häntä vilutti ja koko ruumis värisi. Mutta tuo ajatus, jota hän oli hakenut, oli tullut itsestään hänen sieluunsa. Ensin se peloitti ja herätti ääretöntä kauhua, mutta se anasti hänen mielensä ja vei häneltä kaiken vallan. Hän oli muistanut tekstin: "Hän annetaan saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."
"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Se on sanottu itse Pyhässä Kirjassa. Pyhä Paavali on sen sanonut. Ensimmäiset kristityt käyttivät nähtävästi sellaisia keinoja." Mutta sitten tunsi hän ikäänkuin ruumiillista tuskaa. Tuo kaunis elämä, niin täynnä rakkautta, armautta, hehkuvaa iloa ja suloa! Se oli hirveätä! "Olenko minä tulemaisillani hulluksi?" kysyi hän itseltään.
Ja sitten hän rupesi taas suremaan sekä itseään että Glorya. Kuinka hän saattaisi elää maailmassa ilman Glorya? Vaikka hän oli kadottanutkin Gloryn, vaikka pohjaton kuilu heidät erotti, vaikka hän ei ollut nähnyt tyttöä kuuteen kuukauteen, oli kumminkin jonkinmoinen lohdutus tuossa tiedossa, että Glory oli elossa ja että John saattoi öisin lähestyä sitä paikkaa, missä Glory asui ja katsoa hänen ikkunaansa ja ajatella: "Tuolla hän on." — "Minä tulen varmaan hulluksi", ajatteli hän vavisten.
Hänen mielensä häilyi tuollaisten ristiriitaisten mietteiden välillä, kunnes hän taas muisti tuon innoittavan näyn, kuinka Drake ja Glory hymyilivät toisilleen. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja ankara mielenliikutus vei voiman hänen järjeltään. Kun hän kysyi itseltään, oliko oikein menetellä yhdeksännentoista vuosisadan Englannissa samalla tavalla kuin mahdollisesti oli menetelty ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa, vastasi hänen omatuntonsa heti, että se oli oikein. Glorya uhkasi tuho. Hän hoiperteli helvetin partaalla. Se ei ollut väärin, päinvastoin oli jalo velvollisuus estää tuollaisen hirveän kohtalon mahdollisuus. Paljon parempi oli kuolla kuin elää turmeluksessa ja saattaa sielunsa perikatoon.
Sitä sofismia hän jauhoi. Totta on, että maailma menettäisi Gloryn. Glory menisi iäksi pois hänenkin luotaan, Glory, joka oli hänen ilonsa, hänen ajatuksensa päivällä, hänen unelmansa yöllä. Mutta saattoiko John olla niin julma, että hän tahtoi pidättää Gloryn lihassa ja siten antaa hänen sielunsa alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle? Toisessa maailmassa Glory olisi Johnin oma iäti, ja yksin hänen. Niin, tässäkin maailmassa olisi Glory hänen omansa sillä kuollutta Glorya hän rakastaisi iäti. "Mutta, oi Jumala, pitääkö minun se tehdä?" kysyi hän itseltään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vastasi: "Minun täytyy, sillä minä olen Jumalan käskyläinen."
Tämä johti hänet takaisin hänen tekstiinsä. "Hän annetaan saatanan haltuun…" Mutta tuon raamatunlauseen alla oli viittaus Paavalin epistolaan Timoteukselle, ja John haki sen kohdan esille vapisevin käsin. Siinäkin seisoi " saatanan haltuun". Mutta parannetussa englantilaisessa käännöksessä seisoi "Herran palvelijalle", ja siis John saattoi lukea: "Hän annetaan Herran palvelijan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran päivänä." John huudahti ääneensä. Hän ikäänkuin juopui noista sanoista. Asia oli päivänselvä. Hän oli oikeassa, hänellä oli valta, hän oli aseena määrätyssä tarkoituksessa. Ei mikään saanut häntä estää enää.
Hänen sydämensä ja ohimonsa tykyttivät hurjasti, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut palavassa pilvessä. Hän luuli näkevänsä profeetta Jesaian näyn, lempeän karitsan, joka muuttui ankaraksi kostajaksi tullessaan alas Edomin kukkulalta. Taivaan käskystä sai vertakin vuodattaa, niin, se oli välttämätöntä, se oli pakko. Samoin kuin Jumala oli käskenyt Aabrahamia teurastamaan Iisakin, jota hän rakasti, samoin käski Jumala nyt häntä, John Stormia, surmaamaan Gloryn pelastaakseen siten tytön iankaikkisesta kadotuksesta.