"Sitäkö haette, herra? Se on puiston perällä, vasemmassa kulmassa."
John kulki eteenpäin. "Tuo seikka muistetaan jälestäpäin", ajatteli hän, "mutta vähätpä siitä, kaikki on silloin jo ohi."
Ja kun hän tuli ahtaitten katujen hälinästä tuonne viileään puutarhaan, jossa kostea nurmi tuoksui ja tähdet kimaltelivat taivaankannella puitten latvojen välistä, johtui hänen mieleensä äkkiä toinen yö, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä Gloryn kanssa.
Hänet valtasi omituinen hellyyden puuska, ja hänen kurkkunsa tuntui puristautuvan kokoon. Hän saattoi melkein nähdä ja tuntea, kuinka Glory asteli hänen vieressään nuorekkaana, raikkaana ja notkeana. "Oi Jumala, pitääkö minun tehdä se — täytyykö minun — täytyykö minun?" mutisi hän itsekseen.
Mutta hän muisti myöskin toisen seikan samasta yöstä; hän kuuli Draken äänen, joka kaikui hiljaisen puiston yli. Ja samassa hän tunsi taas samaa kiihkeätä vihaa, jota hän oli ennenkin tuntenut. Tuo mies oli tytön turmio. Hän oli vietellyt Gloryn loiston, maineen, maailman turhuuden ja kaikenlaisen hekuman avulla. Ensimmäisen kerran johtui nyt John ajattelemaan, missähän tilassa hän löytäisi Gloryn. Saattaisihan Glory olla yhdessä Draken kanssa. He palaisivat tietysti yhdessä Derby-kilpailusta. Drake saattaisi Gloryn kotiin, ja sitten he söisivät illallista yhdessä. Talo olisi valaistu ja ikkunat auki, he laulaisivat ja nauraisivat yhdessä, ja heidän ilonsa kuuluisi alas kadun pimeyteen, missä John seisoi.
Ah, sitä parempi, sitä parempi! Hän toimittaisi tehtävänsä tuon miehen silmäin edessä. Ja kun kaikki olisi ohi, kun se oli tehty, kun Glory makaisi siinä… siinä… siinä… silloin kääntyisi John tuon miehen puoleen sanoen: "Katsokaa häntä! Hän on suloisin tyttö, joka on ikinä hengittänyt maan päällä, hän oli parhain, vilpittömin nainen maailmassa! Te olette tuon tehnyt — te — te — te — olkaa iäti kirottu!"
Hänen kiusattu sydämensä liekehti, ja hänen aivonsa kiehuivat. Ennenkuin hän tiesikään, missä hän oli, oli hän jo saapunut sisäpuistoon. "Tässä se on, tässä on hänen kotinsa", ajatteli hän. Mutta koko talo oli melkein pimeä, muutamia kaasuliekkejä tosin paloi, mutta ne olivat väännetyt hyvin pieniksi. Ikkunat olivat kiinni ja uutimet alhaalla, eikä mistään kuulunut hiiskaustakaan. John seisoi hetkisen koettaen koota ajatuksiaan, ja samassa hänen raivonsa hävisi ja alhainen viekkaus sai vallan. Hän soitti ovikelloa.
"Kuka siellä?" kuului ääni sisältä.
"Minä se olen, avatkaa ovi", vastasi John.
"Kuka minä?" sanoi ääni, ja John vastasi kärsimättömästi: