"Ei se ole mitään", vastasi Drake, ja he poistuivat huoneesta.
Tanssisalin soittokunta oli juuri lopettamaisillaan tuon koomillisen tanssin sävelet, ja puolisataa ääntä kirkui "tra-la-la-laa", kun Glory astui vaunuihin.
"Minä tulen kohta perästä", kuiskasi Drake hymyillen onnellisena.
"Silloin me olemme jo panneet maata ja ovet ovat lukossa… Kuinka mainio te olitte tänä iltana!"
"Minä en voinut sietää, että maahan kaadettua miestä poljettiin… Mutta kuinka suloiselta te olette näyttänyt tänään, Glory! Minun täytyy päästä sisään tänä iltana, vaikka minun täytyisi soittaa kunnes Liisa herää tai murtaa koko ovi!"
Kun vaunut saapuivat Trafalgar Squarelle, täytyi ajurin seisattaa hevonen, sillä Parliament-kadulta tuli juuri väkikulkue veisaten virsiä. Sitä vastaan saapui toisenlainen joukkokunta, nimittäin tammenlehdillä ja orapihlajan oksilla koristettua väkeä, lauleskellen varieteelaulua. Joukko poliiseja tuli hajoittamaan molempia kulkueita, ja sitten pääsivät vaunut taas jatkamaan matkaansa.
VIII.
Kun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne. Vieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen henkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen varjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia korukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne. Johnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki täällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri oli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa…
Hän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä huoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä sen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita, muutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia toiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja hänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari valkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta toiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja asetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska vallata hänet.
Uuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya. Muutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti nuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa nuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan hekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen — miten suloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli aikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän ennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo päivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma kaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän alkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt hirveältä ja mahdottomalta. "Minä lähden pois", sanoi hän kääntyen oveen päin.