"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä et tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin uhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi, Glory — sinä tiedät sen varsin hyvin — ystävistä, sukulaisista, isänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin — itse Jumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!"
Johnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. "Minä kadotin sinut kumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut — aivan viime hetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa murhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on anteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?" Mutta hänen sitä sanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain odotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa valoansa häneen.
"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu meidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa parempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata voin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!"
Glory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi voittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne sitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain yhtä ainoata asetta — Johnin rakkautta häneen.
"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun", sanoi tyttö, "mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään uhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin tällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille, minä uhrasin hyvin paljon — minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että ymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa taiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja tahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea — en saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi saada osakseen — vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea, että minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja tuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen sukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin luuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten usein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla kotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä huolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut, janoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa — kunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko sielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?"
Kurkku kuivana, karkeana vastasi John:
"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin hiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory… Mutta Jumalan tahto on ankara!" lisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän taisteli sitä vastaan. — "Ja tuo sinun menestyksesi — se on sinulle kallis yhä vieläkin!" huusi hän väkinäisesti nauraen.
"Niin on", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. "Minä en voi luopua siitä — en voi, en voi!"
"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?"
"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa huoneessa aikoja sitten… Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä pahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty yhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala luo miehen ja naisen joskus semmoisiksi."