Johnin huulilla oli säälin hymy. — "Minä en ole koskaan epäillyt sinun tunnettasi minua kohtaan, Glory — en silloinkaan, kun haavoitit minua kipeimmin."
"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut —"
"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka taivas minulle antaisikin anteeksi!"
"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista esteistä, jotka koettavat meitä erottaa —"
"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä, Glory, ei koskaan!"
"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme pääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani, mutta meillä on yksi sydän!"
Hänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa sydämessään kuului kuiske: "Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina niihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?" — Äkkiä tunsi John jotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän suitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti henkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui sohvalle.
"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä, josta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua eteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle — ei kerrassaan mitään… Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton muistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä ja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista entisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! — Muistatko venettäsi — Gloriata — muistatko sitä?"
John puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään, mutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.
"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma ja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan, silloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän lauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin?'… Muistatko, John?"