Lukiessaan tuota kaikkea Glory samalla punastui häpeästä, vapisi pelosta ja tunsi tulista suuttumusta. Hän söi päivällistä kahden kesken Rosan kanssa, ja he koettivat puhella muista asioista. Mutta se oli turha vaiva. Vihdoin Rosa sanoi:
"Minun täytyy seurata tuon asian juoksua sanomalehteni puolesta, ja nyt minun on mentävä katsomaan, onko hänen kirkossaan tänä iltana tavallinen jumalanpalvelus."
"Saanko tulla kanssasi?"
"Tule vain, jos tahdot, mutta turhaa se on — ei hän ole siellä."
"Miksi ei?"
"Pääministeri läksi Lontoosta eilis-iltana — minä en pääse siitä uskosta, että se on jossakin yhteydessä tuon asian kanssa."
"John Storm on varmaan kirkossaan, Rosa. Se mies ei juokse pakoon. Minä tunnen hänet", sanoi Glory ylpeästi. Kirkko oli täpötäynnä väkeä, joten Glory ja Rosa tuskin pääsivät istumaan. Johnin viholliset olivat järjestään kaikki saapuvilla — kaikki ne, jotka luulivat, että tuo mies uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan ja elinkeinojaan, tuo mies, joka kävi sotaa pahetta ja paheen harjoittajia vastaan. Ennen jumalanpalveluksen alkua vallitsi kirkossa omituinen uhkaava mieliala, ja huolimatta lujasta luottamuksestaan John Stormiin huomasi Glory rukoilevansa, että hän ei tulisi nyt näyttäytymään. Kun urut alkoivat soida ja kuoro ja papit astuivat sisään, oli kiihko kasvanut korkeimmilleen, ja muutamat seurakuntalaisista nousivat seisomaan penkeille nähdäkseen, oliko isä Storm siellä. Mutta hän ei ollut kirkossa. Hänen mustaa kauhtanaansa ja neliskulmaista lakkiansa, joissa hän vielä äskettäin oli saarnannut, ei näkynyt missään, ja sekä ystävät että viholliset näyttivät yhtä tyytymättömiltä.
Sitten alkoi häpeällinen näytös. Mustelmanaamainen mies nousi otsa siteessä seisaalleen huutaen: "Me emme tahdo mitään paaveja, pojat!" Jumalanpalvelus, jota kaksi luostarista saapunutta veljeä oli hoitamassa, keskeytyi heti paikalla ja yltympäri kuului suhinaa, vihellyksiä, kirkumista ja jos jonkinmoista melua. Kesken lukemista alettiin laulaa, ja alttarille viskeltiin penkeiltä tyynyjä, mattoja, rukouskirjoja y.m. Säikähtyneet kuoropojat pakenivat, ja papit ajettiin ulos kirkosta.
Johnin omat puoluelaiset hiipivät pakoon kauhuissaan ja häpeissään, mutta Glory hypähti pystyyn aivan kuin asettuakseen tuon raukkamaisen lauman tielle. Hänen ääntänsä ei kuitenkaan voinut kuulla yleisen melun vallitessa, ja Rosa veti hänet mukanaan kadulle.
"Eikö tässä maassa ole mitään järjestysvaltaa, joka voi tuommoisen melun estää?" huusi Glory, mutta poliisi ei ollut kuulevinaan hänen sanojaan.