Hän luki: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" ja köyhän katkera kohtalo masensi hänen sieluaan saattaen hänet vaikenemaan.
Mutta hänen kahlehdittujen tunteittensa täytyi päästä puhkeamaan ilmi, ja samana iltana hän kirjoitti pääministerille: "Alan ymmärtää, mitä tarkoititte sanoessanne että minä olin joutunut väärään paikkaan. Voi tätä Lontoota ja sen seuraelämää, sen maallisia pappeja, sen taidetta sen kirjallisuutta, sen loistoa, sen työtöntä elämää. Kaikki on rakennettu maan rasitukselle ja nimettömien köyhien hielle! Voi tätä 'Kirkeä kaupunkien seassa', joka vetää kunnon ihmisiä luokseen vietelläkseen heitä, pettääkseen heitä ja sitten muuttaakseen heidät sioiksi! Näyttää silta kuin olisi mahdotonta elää maailmassa hurskaana. Joka koettaa, se revitään kahtia."
X.
Seuraavana torstai-iltana kaksi nuorta miestä söi päivällistä huoneistossaan St. Jamesin kadun varrella. Toinen oli lordi Robert Ure, toinen hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Horatio Drake. Drake oli noin seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi lordi Robertia ja ulkomuodoltaan verrattoman paljon kauniimpi. Hänen kasvonsa olivat miehekkäät ja miellyttävät, ilme avomielinen ja reipas; hartiat olivat leveät ja vartalo komea, tukka oli vaalea ja silmät siniset kuin nuorella pojalla.
Huone, jossa he istuivat, oli suuri ja täynnä kallisarvoisia kaluja, mutta huonekalusto oli huiskin haiskin, aivan epäjärjestyksessä. Suuret huoneurut, suuri piano, mandoliini ja kaksi viulua, tauluja sekä lattialla että seinillä, ja suuri joukko valokuvia oli siellä täällä ympäri huonetta. Peili uunin yläpuolella oli täynnä kutsukortteja, joita oli pistelty lasin ja puitteiden väliin.
Miespalvelija oli tuonut sisään kahvia ja paperosseja. Lordi Robert puhui väsyneen vetelästi tapansa mukaan, aivan kuin mies, joka on matkustanut pitkän matkan ja jota siitä syystä nukuttaa.
"No, hyvä veli, päätäpäs nyt, niin lähdetään."
"Mutta minua väsyttävät nuo hienot kestit."
"Niin minuakin."
"Ne ovat niin luonnottomia — niin tarpeettomia."