"Rakas lapsi, tietysti ne ovat luonnottomia — tietysti ne ovat tarpeettomia, mutta mitä sinä oikeastaan tahtoisit?"
"Jotain inhimillistä ja luonnollista", sanoi Drake. "Minä en välitä hitustakaan siitä, onko se tai se oikein tai väärin, — en ollenkaan — mutta minua kiusaa kuoliaaksi tuommoisen elämän typeryys."
Lordi Robert puhalteli hitaasti sauhuja savukkeestaan ja virkkoi tavallista vetelämmin: "Hyvä Drake, tietysti sinä olet aivan oikeassa. Kuka ei sitä tunnustaisi. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mutta mitä pitäisi työttömien ihmisparkojen tehdä, elleivät he voisi paeta noihin ajanvietteisiin, joita sinä halveksit? Ja nuo ylhäiset raukat — niin, heidän pitää joskus sen ohessa hoitaa afäärejään. Myönnä, että he hoitavat niitä."
Lordi Robert nauroi väkinäisesti, mutta Drake katsoi häntä suoraan silmun ja sanoi:
"Kuinka se asia edistyy, Robert?"
"Varsin hyvin, luullakseni, vaikka tyttö ei näytä kovin kärkkäältä. Viime viikolla oli ratkaiseva kohtaus, ja minusta tuntui kuin olisin kosinut tyttöä ja saanut äidin. Minä luulen, että tämäniltaiset kestit ovat tuon tapahtuman kunniaksi, ja silloin minä en tietysti voi paeta tantereelta."
Hän nojautui taaksepäin lähetellen savupilviä kattoon, ja sanoi sitten nauraen omituisesti kurnuttamalla: "Ei, en minä pyrikään pakenemaan. Tuo iankaikkinen koronkiskuri oli täällä taas tänään. Minun piti vakuuttaa hänelle, että häät vietetään ainakin vuoden kuluessa. Sillä ehdolla hän vain suostui odottamaan rahojaan… Pahako? Tietysti se on paha juttu, mutta minkä sille voi, poikaseni?"
Miehet tupakoivat äänettöminä hetkisen, ja sitten lordi Robert taas virkkoi: "Tule nyt, hyvä mies, ystävyytemme tähden, ellet muutoin. Eukko on kunnon muija ja hän on pannut elämänsä päämääräksi saada sinut sinne tänä iltana. Ellet viihdy, niin älä viivy kauan. Me menemme molemmat pois aikaisin ja… kuulepas! — sitten pistäydymme sairaanhoitajattarien tanssiaisiin Bartimeus-sairaalaan — siellä on ainakin hauska, se on varma se."
"Minä tulen", sanoi Drake.
Puoli tuntia myöhemmin molemmat nuoret miehet ajoivat rouva Macraen ovelle Belgrave Squaren varrelle. Sen edustalla oli joukko vaunuja ja heidän täytyi odottaa vuoroaan ennenkuin he pääsivät ovelle. Lakeijat komeissa univormuissa olivat valmiina aukaisemassa vaunun ovia, auttamassa vieraita katukäytävän poikki levitetyn punaisen maton yli, johtamassa heitä eteiseen, sitten pienoiseen, marmorihuoneeseen, jossa he kirjoittivat nimensä listaan, mikä oli aiottu seuraavana aamuna julaistavaksi " Morning Post'issa ", ja vihdoin suurille portaille, joita myöten he kaikki laumassa hitaasti soluivat toisen kerroksen suureen saliin. Portaitten mutkauksessa, pienen palmulehdon suojassa, istui sinikeltaisiin puettu soittokunta soitellen väkeä sisään. Ovella seisoi emäntä vastaanottamassa vieraitaan, ja moni heistä kierrähti kuin puron pyörre emännän edessä valuakseen sitten käännähdellen ja pyörähdellen eteenpäin kohisevassa virrassa. Emäntä tervehti lordi Robertia ylenpalttisen mielihyvän elein ja viittasi häntä jäämään viereensä. Sitten hän esitteli tyttärensä Drakelle lähettäen heidät huoneita kiertämään. Huoneet olivat suuret, parkettilattiaiset. Kaikki huonekalut olivat poistetut; palmut ja sanajalkalajit vain koristivat seiniä ja katossa riippuivat raskaat kruunut. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, mutta talo oli jo täynnä ja yhä vielä tulvaili uusia tulokkaita. Ensin tulivat valtiomiehet ja diplomaatit, sitten teattereista saapuvat ja vihdoin myöhemmin illalla tulivat itse näyttelijät. Yö oli tukahduttava, ilma kuumaa ja ummehtunutta. Huoneiston toisessa päässä oli virvoitushuone, jossa kaasuliekit paloivat kirkkaina. Siellä oli tungos tihein, sekasorto suurin. Äänien helke ja kalke vihloi tuhansien veitsien lailla paksua ilmaa, ja kaiken tuon hälinän seasta kuului joskus soittokunnan räminä alakerrasta.