Kulkien edestakaisin käytävässä Glory odotti asian päättymistä. Sen käsittely ei kestänyt kauan. John Stormia syytettiin siitä, että hän oli pannut toimeen kansankokouksia, jotka olivat yleiselle turvallisuudelle vaarallisia. Ei mitään puolustusta kuulunut. Ensimmäisenä vieraanamiehenä oli mies, jonka otsa oli siteessä. Hän oli ravintoloitsija Brown's Squareltä, ja hän oli ollut sotilas Wilkesin hyvä ystävä. Hänen otsansa oli haavoittunut siten, että vangin maallikkoveli oli lyönyt siihen kepillä Derby-iltana, kun hän, todistaja, Wilkes-vainajan kanssa oli yrittänyt päästää irti verikoiran. Hän tiesi kertoa paljon isä Stormin saarnoista, puheista, ennustuksista ja panetteluista. Toisina todistajina olivat Pincher ja Hawkins. He vallan vapisivat pelosta kuinka heille itselleen kävisi ja pelastaakseen oman nahkansa syytivät he kaiken syyn isä Stormin niskoille. Tunnin kuluttua tuli Rosa ulos ja kertoi, että John Storm oli tuomittu pantavaksi tutkimusvankilaan. Takuuta ei pyydetty, ja vangittu, joka ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan, vietiin takaisin vankilaan.

Glory kiiruhti kotiin ja sulkeutui huoneeseensa. Sanomalehtipojat kadulla kirkuivat: "Isä Storm oikeuden edessä", ja täyttivät koko ilman huudoillaan. Glory pani kädet korvilleen ja koetti hyräillä jotain ollakseen kuulematta.

John Stormin ura oli lopussa. Ja kaikki oli hänen, Gloryn, syytä. Jos hän olisi suostunut lähtemään Lontoosta Johnin kanssa, tai liittänyt kohtalonsa häneen täällä, olisi kaikki nyt toisin. Mutta hän oli tunkeutunut Johnin elämään murtaen sen. Hän oli tehnyt syntiä tuota miestä vastaan, joka oli antanut hänelle kaiken, mitä ihmissielu voi toiselle antaa.

Liisa tuli sisään silmät punoittavina ja toi iltalehdet sekä kirjeen. Lehdissä oli pitkä kertomus oikeudenkäynnistä ja pikku letkauksia yleisölle, joka muka viitsi osoittaa niin suurta mielenkiintoa tuommoista viheliäistä petturia kohtaan. Muutamissa lehdissä oli vangitun kuva sekä istuntosalissa läsnäolleiden tunnettujen henkilöiden kuvia. "Teatteria edusti —" ja sitten seurasi irvikuva Glorysta. Kirje oli Rakel-tädiltä:

" Oma rakkain Glory! — Minä tiedän kuinka syvästi sinun sydämesi kärsii niistä ikävistä uutisista, joista nyt sinulle kerron. Lordi Storm kuoli maanantaina ja hänet haudattiin tänään. Viimeiseen saakka hän vakuutti, ettei hän ikinä suostuisi sovintoon Johnin kanssa, eikä hän jättänytkään mitään muuta perintöä pojalleen kuin lordin arvonimen, joten meidän rakas ystävämme John on nyt aatelismies ilman maatilaa. Jokainen, joka oli vanhan lordin läheisyydessä hänen viimeisellä hetkellään, koetti taivuttaa hänen sydäntään heltymään poikaa kohtaan, mutta turhaan. Olo kuolinvuoteella oli kamalaa. Kuolemaisillaan ja alinomaa purskahtaen nauruun lordi luki ääneen viimeisen tahtonsa, jossa hän määräsi, että kaikki hänen tavaransa myydään ja tulot niistä annetaan jollekin yhdistykselle, jonka tarkoituksena on Englannin valtiokirkon suojeleminen. Ja sitten hän sanoi vanhalle Chalselle, että heti kun hän, nimittäin lordi, on kuollut, on kirstu tuotava ja hänet suljettava siihen paikalla, 'sillä', sanoi hän, 'minun poikani ei tahtonut tulla näkemään minua elävänä, ja hänen ei myöskään pidä irvistellä minulle, kun olen kuollut.' Hautajaiset olivat tänä aamuna Kirkpatrickissa, ja harvat vain olivat saattamassa miestä, joka ei jättänyt ainoatakaan surevaa jälkeensä. Mutta juuri kun hänen maalliset jäännöksensä olivat joutumaisillaan mustaan hautaan, seisahtuivat vaunut kirkkomaan edustalle ja vanha herrasmies astui ulos niistä. Ei kukaan tuntenut häntä, ja hän seisoi hetkisen katsellen hautaan, kasvot aivan liikahtamattomina, ja kuunteli hautausluvut loppuun asti. Sitten hän nousi jälleen vaunuihinsa ja ajoi pois virkkamatta sanaakaan kenellekään. Heti paikalla kun hän oli mennyt, minä sanoin Annalle, että hän oli varmaan joku tärkeä henkilö, ja sitten kaikki sanoivat, ettei se voinut olla kukaan muu kuin lordi Stormin veli, itse Englannin pääministeri. Luultavasti kaikki tulee aivan kohta myytäväksi, joten Knockaloe pian jää typö tyhjäksi, ja molemmat Stormit, sekä isä että poika, ovat kadonneet meidän näkyvistämme ikipäiviksi. Minä olen aina aavistanut, että niin kerran kävisi! Mutta kyllä minä kerron sinulle kaikesta tarkemmin kun tavataan, ja toivoakseni tapaamme toisemme kohta! Hyvästi siksi! Sinun hellä, ei, enemmän kuin hellä, sinun rakastava tätisi.

Rakel."

XI.

"Niin", sanoi Rosa aamiaispöydässä, "tuntuu aina surulliselta, kun semmoinen mies äkkiä romahtaa, joka on ollut korkealla yleisön silmissä. Se on kuin suuren puun kaatuminen metsässä. Ei kukaan ole aavistanut, kuinka suuri se on ennenkuin näkee sen maassa makaavan."

"Se on hirveätä, hirveätä!" sanoi Glory.

"Pitipä tuosta miehestä tai ei, on vaikea asettaa hänen kohtaloansa yhteen laupiaan kaitselmuksen kanssa."