"Minä en ole johtajatar, neitiseni", sanoi hän. "Johtajatar pötki pakoon kuten nuo muutkin hienosukuiset sisaret, sillä he otaksuivat, että roskaväki hyökkäisi tämänkin talon kimppuun."
"Sittenpä minä tiedän kuka te olette. Te olette rouva Callender", sanoi Glory.
"Jane Callender minä olen, nuori neitiseni. Ja kuka te itse olette?"
"Minä olen Johnin ystävä, ja minä tahtoisin tietää voisinko jollakin tavoin —"
"Ettehän vain liene se tyttö itse? Sehän te olette! Näenhän minä, että te juuri olette se. Suudelkaa toki minua — vielä kerran tyttöseni! Voi, voi, hyvä neiti! Näinkö meidän piti tavata toisemme! Minusta tuntuu aivan kuin ojentaisimme kättä toisillemme poikaparan haudan yli."
Sitten he itkivät sylitysten ja tyyntyivät kumpikin.
"Entä lapset", sanoi Glory. "Kuka niitä hoitaa, kun johtajatar ja sisaret ovat paenneet?"
"Ei kukaan muu kuin minä vain ja lapset itse ja tyttö, joka avasi teille oven. Mutta tulkaa nyt katsomaan niitä."
Makuuhuone oli yläkerrassa. Rouva Callender avasi oven hiljaa, ja Glory astui suureen, pimeään huoneeseen, jossa viisikymmentä lasta nukkui. Ei kuulunut muuta kuin heidän hengityksensä, joka tuntui vienon tuulen henkäyksen tavoin täyttävän ilman. Oli kovin vaikeata katsella heitä, kun muisti, että heidän ainoa maallinen isänsä nyt oli vankikopissa. Sydän pakahtumaisillaan ja itku kurkussa palasivat molemmat naiset alakerran huoneisiin.
Kirkkopuistossa oli tähän saakka näkynyt ihmisiä ainoastaan siellä täällä ovissa ja kadunkulmissa, mutta nyt se alkoi tulla meluavaa joukkoa täyteen. Sieltä kuului rivoja leikkipuheita "munkeista", "hänen kunnia-arvoisuudestaan herra lordista" ja "jumaluustieteen tohtoreista". Pieni liuta oli eronnut isosta joukosta ja koetti paraikaa heittää pitkää nuoraa lasson tapaan Neitsyt Maarian kuvan ympäri, joka oli muurin syvennyksessä porttikäytävän vieressä. He saivat vihdoin kuvan romahtamaan alas ja kirkuivat ilosta. Kun poliisi sitten ahdisteli heitä, heittivät he kivillä rikki kirkon ikkunat.