He seurasivat häntä ja rupesivat häntä tyrkkimään. Silloin hän seisahtui ja huusi tuskaisasti: "Tahdotteko herättää pahanhengen minussa? Menkää kotiinne — menkää kotiinne!"
Mutta he nauroivat vain ja jatkoivat kiusantekoaan. Johnin hattu putosi, ja hän koetti kädellään siepata sen kiinni ja tuli silloin erehdyksessä satuttaneeksi erästä miestä kasvoihin.
"Vai lyötte te vaivaista!" kirkui ravintoloitsija ja iski kepillään kovasti Johnia hartioihin. Samassa silmänräpäyksessä verikoira hyppäsi miehen niskaan kaataen hänet maahan, jossa hän sitten makasi huutaen. Lakaisija nosti kainalosauvansa ja koetti sillä mukuroida koiran päätä.
"Lakkaa, mies! Lakkaa! Don! Don!"
Mutta koira ei päästänyt saalistaan, ja lakaisija löi sitä yhä edelleen kainalosauvallaan, kunnes Pincher, joka oli juossut toiselle puolen katua, palasi veitsi kädessä ja iski sen syvälle koiran niskaan. Vingahtaen kerran ja ulvoen sitten surkeasti päästi koira saaliinsa ja kaatui kadulle. Ravintoloitsija nousi ylös.
Se oli lopun alkua. John Storm näki koiransa kuolonkamppauksessa, ja kaikki pahat henget hänen sydämessään karkasivat esiin ja valtasivat hänet. Kadunkulmassa oli puoti, jonka edustalle oli asetettu muutamia raskaita tuoleja. John tarttui yhteen tuoliin ja heilutti sitä päänsä yli kuin leikkikalua. Miehiä kaatui joka puolella.
Väkeä kertyi kadulle joka taholta, joka pihasta, joka käytävältä huutaen: "Hullu mies!" — "Poliisi!" — "Ottakaa kiinni!" — "Hän tappaa!" — "Lyökää häntä!"
John Stormkin huusi minkä jaksoi, kunnes hän äkkiä tunsi kovaa, pistävää tuskaa, vaikkei hän voinut tarkoin sanoa missä kohden ruumista. Sitten hän tunsi nousevansa ylöspäin, ylöspäin — kuin hän olisi joutunut junaan, joka kulki tunnelissa, ja konduktöörit huusivat — siellä oli vuoroin kuuma, vuoroin kylmä, ja hän leijaili jonnekin — sitten hän näki Gloryn — Glory sanoi jotain — ja sitten hän avasi silmänsä — kaikki oli pimeää, ja muutamat naiset puhelivat kiihkeästi hänen ympärillään.
"Kuka se on?"
"Se on isä Storm. Nuo pedot, konnat! Ja koiraraukkakin!"