"Hyvää huomenta, lapset!"
Nuo pikku olennot odottelivat aamiaistaan, kasvot unen jälkeen raittiina ja kirkkaina. Kun ateria oli syöty, sähkötti Glory rouva Callenderille ja johtajaisälle luostariin, puki sitten hatun ja päällystakin ylleen ja läksi Downingkadulle päin.
Pääministeri oli pitänyt aikaisen ministerineuvottelun sinä aamuna. Muut ministerit huomasivat, että hän näytti alakuloiselta ja miettivältä. Kun päivän kysymykset oli ratkaistu, nousi hän väsyneesti seisomaan ja lausui:
"Hyvät herrat ja lordit! Minulla on jo kauan ollut teille sanottavaa — sangen tärkeää sanottavaa — ja minä tunnen, että minun pitää sanoa se nyt. Me olemme koettaneet parastamme aikaansaadaksemme kirkkoa koskevan lainsäädännön avulla todella hyödyllisen ja elävän yhteyden kirkon ja valtion väliseen suhteeseen. Mutta kuta kauemmin elän, sitä selvemmin käsitän, että tuo suhde itse on väärä, vahingollinen, jopa vaarallinenkin molemmille. Historia ja kokemus ei tietääkseni voi tarjota ainoatakaan todistetta siitä että kirkon ja valtion liitto olisi ollut johtamatta tapainturmelukseen ja jumalattomuuteen. Pyrkimys tämän yhteyden ylläpitämiseen on luonut ilmeistä vilppiä pyhään asiaan, tehden juhlamenot hengettömiksi ja asettanut vakavan jumalanpalveluksen sijaan sen räikeän irvikuvan. Puhuakseni omasta kirkostamme en tahdo salata uskoani, että ellei sen piirissä aina olisi ollut muutamia hyviä ja uskollisia miehiä, ei se olisi voinut sortumatta kestää tuota ilmeistä välinpitämättömyyttä todellisen kristinuskon syvimmistä periaatteista. Sen epikurolaisuus, sen huolenpito kukkarosta, sen taipumus pitää virkamiestä tärkeämpänä kuin apostolia — nuo kaikki ovat rikkaruohoja, joita valtion ja kirkon välinen yhteys kasvattaa. Ja kun ajattelen kaikkia kirkon omassa hallinnossa vallitsevia säännöttömyyksiä ja epäkohtia, sen lukemattomia köyhiä pappeja ja sen valtiaita ja ruhtinaita; ja ennen kaikkea, kun muistaen sen apostoliset vaatimukset otan huomioon, että se, joka haluaa elää kirkossa apostolien vilpitöntä elämää, joutuu helposti marttyyriksi, kuten kaikki uudistusten puuhaajat kirkossa — en voi muuta luulla kuin että moni kirkonmies iloitsisi päästessään vapaaksi monenlaisiin viettelyksiin johtavasta kirkon ja valtion välisestä yhteydestä, jota hän pitää vahingollisena ja sietämättömänä, ja saadessaan antaa keisarille, mitkä keisarin ovat, ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat. Miten lieneekin, täytyy minun nyt ilmoittaa teille, että koska tunnen tuon kysymyksen muita tärkeämmäksi, mutta samalla tiedän, etten minä, vaikka saisinkin vielä elää muutamia vuosia, ehtisi saattaa sitä onnelliseen päätökseen, olen päättänyt luopua toimestani. Joku nuorempi valtiomies on saava arvokkaan tehtävän työskentelystä hengellisen ja maallisen vallan erottamiseksi tosi uskonnon ja tosi sivistyksen edun nimessä. Jumala suokoon, että hän olisi oikea kristitty, ja Jumala häntä johtakoon ja siunatkoon!"
Ministeristö erosi osoittaen monin erikoisin tavoin kiintymystään vanhaa johtajaansa kohtaan, ja monta pyyntöä lausuttiin, että hän "harkitsisi vielä kerran" ennenkuin panee tuumansa täytäntöön. Mutta jokainen tiesi, ettei hänen suunnittelemansa yritys ollut toteutettavissa, ja kaikki ymmärsivät, että pääministerin vaikuttimena oli se surullinen tapahtuma, josta tämänaamuiset sanomalehdet olivat laajasti kertoneet.
Jäätyään yksin huoneeseen työnsi pääministeri tuolinsa uunin eteen ja vaipui haikeisiin muistoihin. Hän ajatteli John Stormia ja kuinka hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Hän muisteli Johnin äitiä, joka niin uljaasti oli luopunut lemmestään. Ja vihdoin vanha mies ajatteli itseään ja pian tapahtuvaa luopumistaan virasta. Entinen vallanhimon hyöky kuohahti hänessä taas, ja hän näki itsensä — huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla — jättämässä virka-arvomerkkejään kuningattarelle — ja sitten hän viimeisen kerran nousisi istuimeltaan ja läksisi pois näistä huoneista, jonne hän ei koskaan enää palaisi — sillä hänen työnsä oli tehty, hänen elämänsä lopussa.
Juuri silloin astui palvelija sisään sanomaan, että eteisessä odotti nuori neiti, jolla oli sairaanhoitajattaren puku. "Sanoma Johnilta", ajatteli ministeri. Ja kun hän nousi vastaanottamaan vierasta hitaasti, väsyneesti ja vuosien painamana, astui Glory huoneeseen kasvot värähdellen ja kaksi kirkasta kyyneltä kimmeltäen silmissä, mutta samalla uhkuen nuoruutta, voimaa ja uljuutta.
"Istukaa, olkaa hyvä. Mutta", lisäsi ministeri vilkaisten häneen uudelleen, "enkö ole tavannut teitä ennen?"
"Ette koskaan, teidän ylhäisyytenne."
"Olen nähnyt teidät jossakin."