Poliisivirkamies katsoi häneen epätietoisena. "Niin se on", sanoi hän sitten ja poistui.
* * * * *
"Missä hän on nyt, tyttöni?"
"Tässä hän on, isä."
"Hiljaa!" sanoi Glory palaten huoneeseen. "Tohtori sanoo, että sinä et saa puhua niin paljon."
"Anna minun katsella sinua, Glory. Istu tuohon — tuohon, ja jos sinusta näyttää siltä kuin kärsisin tuskia, niin älä välitä siitä, sillä minä olen niin äärettömän onnellinen."
Juuri silloin alkoi posetiivi soida kadulla. Glory arveli, että soitto ehkä häiritsee Johnia, ja hän oli juuri lähettämäisillään Aggien kieltämään ukkoa soittamasta, mutta Johnin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi Glorylle: "Laula minulle, Glory. Anna minun kuulla sinun ääntäsi."
Posetiivi soitti vanhaa lempilaulua, ja Glory lauloi sanat siihen. Ne olivat niin yksinkertaisia, lapsellisia nuo sanat, mutta täynnä hellyyttä ja rakkautta. Pienen mustan pojan mielessä pyöri aina oma Loo-loo. Yöllä, kun hän nukkui, heräsi hän itkuun, sillä aina, aina pyöri hänen unelmissaan oma Loo-loo!
Kun laulu oli loppunut, pitivät he toistensa käsistä kiinni ja puhelivat kuiskaillen, vaikka he olivat aivan kahdenkesken huoneessa eikä kukaan voinut heitä kuulla. Johnin kalpeat kasvot olivat täynnä iloa, ja Gloryn kosteat silmät hohtivat riemua. He kävivät vallan järjettömiksi hellyydessään ja leikkivät keskenään kuin pikku lapset. He muistelivat saarella viettämiään entisiä aikoja — vuosien tapahtumat tulivat esiin kaikki yhden ainoan tunnin kuluessa — kaikki leikilliset ja liikuttavat pikku tapaukset. "Oi, Herra, suumme avaja… Missä sinä olet Neilus? 'Ah, täällä minä olen, herra pastori, ja sun kiitostasi veisaamme'."
Yhtäkkiä John kävi totiseksi ja sanoi: