Päivä oli ollut kaunis, ja aurinko oli paahtanut jokseenkin kuumana vielä myöhään iltapäivällä. Pitkät liikkumattomat valkoiset pilvensiekaleet kirkkaan sinisellä taivaalla näyttivät hiekkasärkiltä taivaan meressä. Mutta vihdoinkin ilma muuttui illan lempeäksi viileydeksi, ja aurinko laskeutui kattojen taakse koilliseen, ja juhlallinen rusko siveli enkelin siipien lailla taivasta. Lontoo oli nyt tavattoman hiljainen päivän puuhan ja hyörinän jälkeen. Tuo suuri kaupunki uinui valtameren tavoin täynnä sekä eläviä että kuolleita olentoja.
Omituinen joukko oli kokoontunut pienelle torille, joka on Westminsterin köyhäin korttelien laidassa; torin keskellä on vanha kirkko ja sitä ympäröivät kaikilta puolilta vuokrakasarmit, työpajat ja hyväntekeväisyyslaitokset. Siinä oli enimmäkseen semmoisia ihmisiä, joita tavallisesti pidetään kuuluvina kaiken inhimillisyyden ulkopuolelle — katutyttöjä, kaikista naisista kurjimpia. Mutta siinä he seisoivat tuntikausia äänettöminä tai käyskentelivät hiljaa ja arkoina katsahtaen silloin tällöin erääseen toisessa kerroksessa olevan huoneen ikkunaan, joka kimmelteli laskevan auringon valossa. Heidän ystävänsä ja puolustajansa teki kuolemaa tuossa huoneessa, ja he odottelivat viimeisiä tietoja hänestä.
Pääministeri oli pitänyt lupauksensa. Kun hän lähti asunnostaan, olivat hänen kasvonsa synkät, aivan kuin hän olisi miettinyt tuon käsittämättömän voiman arvoituksia, joka merkitsi hänen tajunnassaan Jumalaa. Mutta kun hän saapui pieneen puistoon ja näki nuo odottavat ihmiset, kirkastui hänen katseensa ja hän jatkoi matkaansa tyynenä, melkeinpä tyytyväisenä. Naiset siirtyivät syrjään hänen tieltään kuiskaillen kuka hän oli, ja hän astui yläkertaan. Huone oli jo melkein täynnä, sillä johtaja-isä oli jo tullut tuoden veli Anteron mukanaan, ja Aggie istui nurkassa, rouva Pincher puuhaili jotain, ja eräs vieras oli siellä myöskin. Vaikka tuo pikku huone oli viheliäinen ja kurja, kultasi aurinko sen kumminkin loistollaan luoden ihmistenkin kasvoille hehkuaan.
Glory seisoi vuoteen vieressä suorana ja äänetönnä. Hänen silmissään kimmeltelivät pidätetyt kyyneleet, ja joskus hänen huulensa värähtelivät. John Storm oli täydessä tajussaan ja hyvin hiljaa. Hän piteli Gloryn kättä omassaan, aivan kuin hänen olisi ollut mahdoton luopua siitä ja katseli ympärilleen kuin soturi, joka on menetellyt hurjasti, ehkäpä mielettömästikin ja hyökännyt vihollisen valleille. Hän makasi nyt, rinnassaan vihollisen luoti ja kuolo silmäinsä edessä, mutta hän hymyili siitä huolimatta ylpeästi, sillä hän tiesi, että armeija seuraisi nyt hänen jälkiään. Luostarin johtaja oli tuonut mukanaan luostarista Kristuksen orjantappurakruunuista päätä kuvaavan taulun ja ripustanut sen seinälle vuoteen yläpuolelle, ja ikkunasta tuleva valo loi säteitään taulun lasille heijastuen siitä Johnin kasvoille.
Tuskin kukaan virkkoi mitään. Heti kun pääministeri saapui sinne, otti hän paperin taskustaan ja antoi sen vieraalle, joka katsahti siihen ja kumarsi. Sitten he kaikki kokoontuivat vuoteen ympärille, ja luostarin johtaja avasi kirjan, joka oli hänellä kädessään, ja alkoi lukea vakavalla äänellä:
"Rakkaat ystävät! Me olemme kokoontuneet tähän Jumalan kasvojen eteen —"
Veli Antero, joka oli polvillaan vuoteen päässä, vinkaisi kuin koira, ja muutamat naiset portailla tirkistelivät sisään ovesta kuiskaillen: "Pyhä ehtoollinen! Olkaa hiljaa!"
Johnin tarmo ei pettänyt. Hän vastasi selvällä äänellä, vaikka hänen viimeiset voimansa tuntuivat värähtelevän elämän langalla. Ja kun Gloryn vuoro tuli, oli hänkin uljas. Hänen kauniissa äänessään oli pienoinen vivahdus jonkinmoista jäykkyyttä, silmäluomet vavahtelivat hiukan, ja silmät loistivat. Sitten hän jatkoi loppuun asti tyynesti:
— Minä Glory Quayle —
— Minä Glory Quayle —