XI.
Kun Glory sai kuulla, että kaikkien hoitajattarien tuli olla sairashuoneen tavallisessa puvussa tanssiaisissa, päätti hänkin mennä sinne. Mutta sitten hän muisti, kuinka John Storm oli kieltänyt häntä menemästä Polly Loven seurassa ja hänen teki hiukan mieli pysyä kotona. Joka kerta kun John Stormin kielto johtui hänen mieleensä, hän kävi levottomaksi ja pari kertaa hän itkikin itsekseen harmista ja loukkaantumisesta.
Polly taas oli täynnä tuumia ja vähitellen päivä päivältä solui Glorykin yhä enemmän tuohon valmistuksien virtaan. Kun odotettu ilta tuli, pukeutuivat molemmat tytöt samassa huoneessa. Polly laverteli kuin papukaija, mutta Glory oli vaiti, melkeinpä surullinen.
Käherryspihtien ja kynttilän avulla sai Polly poltetuksi tumman tukkansa pieniksi siroiksi kiharoiksi, jotka sikin sokin ympäröivät hänen ohimoltaan ja olivat piilosilla sievien punervan valkoisten korvalehtien ympärillä. Glory raastoi kamman kultakiharoittensa läpi kuin kyntömies auransa nurmikon halki, kunnes Polly huusi: "Lopeta nyt jo! Koskepas niihin, vielä hupsu! Nehän ovat vallan mainiot noin! Katso nyt peiliin!"
Glory asettui peilin eteen ja katsoi. "Olenko minä todellakin niin kaunis?" ajatteli hän. Siinä samassa hän muisti taas John Stormin ja hänen teki mieli repiä alas kaikki nuo komeat kiharat ja mennä pois levolle.
Mutta hän meni kumminkin tanssiaisiin eikä levolle, ja sinne kerran päästyään unohti hän kaikki huolet. Valo, värit, hyvät tuoksut, kaikki nuo veivät hänet uuteen tenhomaailmaan. Hän ei voinut hillitä iloaan. Kaikki hämmästytti häntä, kaikki tuotti hänelle riemua, kaikki huvitti häntä — hän oli itse ilmeinen nuoruuden ilo. Tummanruskea pilkku hänen silmässään hehkui veitikkamaisemmin kuin koskaan ennen, ja hänen äänensä sointu oli kuin onnellisen linnun viserrys. Hänen ilonsa oli tarttuvaa — hänen vieno hilpeytensä herätti vastakaikua kaikissa. Nekin herrat, jotka eivät tanssineet hänen kanssaan, hymyilivät nähdessään päivänpaisteen hänen kasvoissaan. Kuiskailtiinpa itse lääketieteellisen opiston presidentinkin sanoneen aloittaessaan tanssin, että tuon tytön oikea paikka ei ollut siellä — tuo nuori irlantilainen hoitajatar kaunistaisi vaikka kuinka ylhäistä seuraa.
Tuossa musiikin ja valon loiston ja onnellisten olentojen tenhomaailmassa unohti Glory kokonaan ajan juoksun. Kaksi tuntia oli kulunut, kun Polly Love, jonka silmät yhä kääntyivät oveen päin, nykäisi Glorya hihasta ja kuiskasi: "Vihdoinkin he tulivat! Tuossa he ovat — tuossa — aivan meitä vastapäätä. Pidä vapaana ensi tanssisi, Glory. He tulevat aivan kohta meidän luoksemme."
Glory katsoi sinnepäin ja näki samat kasvot, jotka olivat olleet ulkoasiain ministeriön ikkunassa, ja taasen rupesi jotain etäistä, hämärää tunkeutumaan hänen muistiinsa. Mutta nuori mies meni juuri silloin hänen näkyvistään, ja hän itse palasi takaisin ihmeitten maailmaan. Yhtäkkiä tuttu ja kumminkin tuntematon ääni puhui hänelle kuin unessa sanoen:
"Glory, ettekö tunne minua? Oletteko aivan unohtanut minut, Glory?"
Se oli hänen katkismusluokkaystävänsä — hänen veneseikkailutoverinsa. Heidän kätensä yhtyivät pitkään puristukseen tunteitten pakotuksesta, jotka olivat ajatustakin nopeammat.