Drake palasi Pollyn seurassa. Hän esitti, että he menisivät pihamaalle hengittämään raitista ilmaa ja kaikki neljä läksivät sinne, tytöt käsikoukussa pari askelta edellä.
"Se on pikku pirulainen tuo punatukkainen tyttö", sanoi lordi Robert. "Hän ymmärtää miehen ennenkuin tämä ymmärtää itse itseään."
"Hän on luonnollinen kuin itse luonto", sanoi Drake. "Ja millaiset huulet hänellä on — miten sievä suu!"
"Onko hän irlantilainen? — Vai Man-saarelta! Mitä rotua ne sitten lienevät?"
Yö oli hyvin lämmin ja tukahduttava. Pihamaalla oli tuskin enemmän ilmaa kuin tanssisalissakaan. Soiton sävelet kuuluivat sinne saakka ja vaikka Glory oli tanssinut melkein jokaisen kanssa salissa, piti hänen tietysti tanssia itsekseen ulkona, sillä soitto kuului vienommalta ja hiljaisemmalta siellä ja pimeässä tanssiminen oli kuin unelmaa.
"Tule istumaan tänne penkille, Glory", sanoi Polly äreästi. "Sinä raastat vallan hermoni."
"Glory" sanoi Drake, "mitä te pidätte lontoolaisista?"
"Samanlaisia ne ovat kuin muutkin kuolevaiset", sanoi Glory, — "ei parempia, ei huonompia — naurettavampia vain."
Miehet nauroivat tuolle kuvaukselle, ja Glory rupesi matkimaan Lontoon tapoja — tervehtimistä ja kuinka keikarit nauroivat "ha-haa", kuinka kanonikko saarnasi ja kuinka Golightly teeskenteli.
Drake ulvoi ihastuksesta. Lordi Robert nauroi huuhkaimen huudon tapaisen pitkän naurun. Polly sanoi pisteliäästä "Etkö vielä tahtoisi matkia ystävääsi, meidän uutta pastoriamme, kultaseni", jolloin Glory masentui kuin luodin satuttamana.