Paitsi sitä Polly oli Gloryn ainoa toveri, ja kieltää Glorya menemästä hänen seurassaan tanssiaisiin oli sama kuin kokonaan estää häntä menemästä. Se oli kovin itsekästä. Miksi hän, John, ei sallisi Glorylle tuota iloa? Nuori pastori ei voinut itse mennä sinne — hän ei tahtonut vaikka olisi voinutkin — mutta tytöt rakastivat semmoista — he tahtoivat tanssia, saada osakseen huomiota, herättää ihailua ja houkutella miehiä liehakoimaan heitä ja puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä.
Tuollakin ajatuksella oli okansa, mutta hän koetti olla jalomielinen. Hän oli ylempänä kaikkia pikkumaisia, epämiehekkäitä tunteita — hän tahtoi peruuttaa kieltonsa.
Mutta hän ei sitä peruuttanut kumminkaan. Joku paha henki kuiskasi hänen sydämessään, että Glory solui solumistaan pois häneltä. Tällä kertaa hän voisi nähdä selvään, oliko hänellä enää mitään vaikutusvaltaa Gloryyn. Jos Glory meni tanssiaisiin, oli se sen merkki, että Johnin valta oli lopussa ja heidän entiset suhteensa murtuneet.
Tanssiaisiltana hän meni sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Glory oli mennyt, ja maa tuntui luistavan pois John Stormin jalkain alta.
Hän ei voinut olla ajattelematta katkerasti Polly Lovea ja samalla hän muisti erään sairaan, jolle Pollyn itsekäs pikku sydän ei ollut suonut mitään hellyyttä. Se oli Pollyn veli. Hän oli noin yhdeksän tai kymmenen vuotta vanhempi sisartaan ja aivan erilainen luonteeltaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, melkein askeettiset, ja hänellä oli fanaatikon tuliset, kosteat silmät. Verisuoni hänessä oli puhjennut ja häntä uhkasi keuhkotauti, mutta hänellä oli kumminkin parantumisen toivoa. Pollyn ollessa häntä lähellä seurasivat hänen silmänsä siskoa uskollisen koiran nöyrin katsein. Mies rakasti nähtävästi sisartaan äärettömästi ja ajatteli häntä alituiseen. Polly tuskin milloinkaan vilkaisi veljeensä, ja kun hän häntä joskus puhutteli, oli hänen äänensä aina kylmä ja ynseä.
John Storm oli huomannut tuon Se oli kiinnittänyt häntä lähemmin tuohon nuoreen mieheen, jonka kaipaava, hiljainen sydän avautui Johnille. Hän oli Bishopsgate-kadun anglikaanisen veljeskunnan maallikkoveli. Hänen luostarinimensä oli veli Paavali. Hän oli pyrkinyt tähän sairaalaan siitä syystä, että hänen sisarensa oli täällä hoitajattarena. Sisar oli hänen ainoa omaisensa. Toinen sisar hänellä myöskin oli ollut, mutta hän — hän oli kuollut — kuollut… Mutta se oli kovin surullinen ja kamala tapaus, hän ei tahtonut siitä puhua.
Tuon murtuneen, sortuneen olennon luokse suuntasi John Storm kulkunsa tanssiaisiltana, kun hänen oma sydämensä oli autiona. Astuessaan huoneeseen huomasi hän, että veli Paavalin luona oli vieras. Se oli vanhanpuoleinen mies, hänellä oli yllään outo puku, joka oli napitettu kaulaan saakka ja ulottui aivan jalkoihin asti. Vyöllä oli hänellä musta nuora, jonka päihin oli kiedottu kolme solmua. Puku ei eronnut enempää maallisista puvuista kuin vieraan ulkomuoto erosi tavallisten maallisten olentojen ulkomuodosta. Nuo kasvot olivat täynnä henkevyyttä, ne loivat pyhää rauhaa kaikkiin, joita niiden katse kohtasi. Ne olivat kauniit, niissä ei ollut vilppiä, ilman kavaluutta, ilman intohimoa. Kumminkin näkyi niissä ohimoilla ja silmien alla jälkiä sisällisistä taisteluista, mutta nuo taistelut oman itsensä kanssa olivat kaikki jo ohi ja voitetut.
John Stormin tullessa vanha mies nousi tuoliltaan sairaan vuoteen ääressä.
"Tämä on isä johtajamme, herra Storm", sanoi veli Paavali.
"Olen juuri kuullut teistä", sanoi isä lempeällä äänellä. "Te olette ollut ystävällinen veliparalleni."