John Storm vastasi muutamilla tavallisilla lauseilla — se oli ollut hänelle ilo, onni. Veli oli jättävä heidät kohta ja kaikki tulivat häntä kaipaamaan, varsinkin John.
Isä oli istuutunut takaisin tuolilleen ja kuunteli Johnia kasvoillaan vakava hymy. "Kyllä ymmärrän teitä, rakas ystävä", sanoi hän. "Paljon autuaallisempaa on antaa kuin ottaa. Ah, jospa soaistu maailmaraukka sen ymmärtäisi! Kuinka se taistelee ilojensa tähden, jotka katoavat, elämän maineen tähden, joka häviää! Ja kumminkin heikon veljen tukeminen, langenneen naisen suojaaminen, pienen lapsen ruokkiminen tuottaa suurempaa iloa kuin kaiken maailman valtain voittaminen."
John Storm istui vuoteen päähän. Hän tunsi, että jotain hävisi hänen mielestään heti paikalla ja hän oli kuin lumottuna. Isä puhui maailman rakkaudesta — kuinka omituista se oli, kuinka vaikeata ymmärtää, kuinka surullista kuinka säälittävää. Lihan himot ja silmäin pyyntö — kuinka alhaista se oli, kuinka viekoittelevaa, pettävää. Ajatelkaapa tämän mahtavan kaupungin asukkaita, jotka kiusaavat itseään yöt ja päivät hankkiakseen iloa itselleen. Ajatelkaapa ihmislapsia, jotka kiertelevät maapalloa hakeakseen sen kurjia rikkauksia, jotka eivät voi lisätä tuuman vertaakaan heidän henkeensä, kun koko aikana rauhan ja ilon ja onnen valtakunta on heille tarjona heidän omassa itsessään, ihmissydämen ahtaissa rajoissa! Antaa eikä ottaa, siinä on tuo ääretön autuus; ja antaa itsensä, sydämensä rakkauden, se oli kaikista autuuksista suurin. John Storm oli liikutettu. "Kirkon", sanoi hän, "kirkon itsensä on tuo opittava."
Ja sitten hän kertoi mitä toiveita hänellä oli ollut Lontooseen tullessaan, ja kuinka ne kaikki olivat murtuneet, hävinneet. Hän kertoi unelmistaan, kirkosta ja sen tehtävistä, ja kuinka ne kaikki jo olivat kuolleet tai kuolemaisillaan.
"Voi, mitä valhettelijoita me olemme! Kuinka me värittelemme asioita puolustaaksemme itseämme! Katsokaa meidän sakramenttejamme — ovatko ne valhetta vai ovatko ne pyhyyden häväistystä? Katsokaa meidän armeliaisuuttamme — olemmeko me fariseuksia vai mitä me olemme? Ja meidän papistomme — meidän muodikas papistomme! Kerran varmaan hirveä järistys tulee järkyttämään tuon kirkon perustuksia, jossa sellainen on mahdollista! Ja kirkon naisten elämä, katsokaa kuinka se tuhlautuu! Tuo vienoin, hellin, pyhin voima, kuinka se turmeltuu kirkon omain silmäin edessä ja sen suostumuksella kaikenlaisessa irstaisuudessa — seurustelusaleissa, puutarhoissa, basaareissa, teattereissa, tanssiaisissa —."
Hän vaikeni. Nuo hänen viimeiset sanansa herättivät hänet. Oliko hän taas ajatellut ainoastaan itseään ja Glorya? Hänen päänsä vaipui alas ja hän peitti kasvonsa käsillään.
"Te olette oikeassa, poikani", sanoi isä tyynesti, "ja kumminkin te olette väärässä myöskin. Jumalan kirkon perustuksia ei järkytetä, vaikka siinä on paljon fariseuksia kaikenlaisilla näkyvillä paikoilla tai vaikka publikaanit uhkaavat sen rajamaita. Vaikka kirves isketäänkin mätään puuhun, pitää pienoinen siemen kumminkin sukunsa elossa."
Sitten hän kertoi vakavasti hymyillen ja lempeällä äänellään pienoisesta veljeskunnasta Bishopsgate-kadun varrella, kuinka he kymmenen vuotta sitten olivat sen perustaneet voidakseen siellä erota maailmasta ja paeta Jumalaan. He olivat perustaneet sen keskelle maailman ahkerinta hyörinää, suurimman markkinapaikan sydämeen, näyttääkseen, että he halveksivat kultaa ja hopeaa ja kaikkea tuota, mitä sokea, petetty maailma eniten kiitteli, aivan samoin kuin pyhä Filippus ja pyhä Ignatius olivat seuranneet ankarimpia elämän sääntöjä keskellä epähurskasta, irstasta vuosisataa näyttääkseen, että he taisivat pudistella pois kaikki lihan himot kuin kipinän helvetin tulesta.
Sitten hän kohotti nuoran päätä, näytti sen kolmea solmua ja selitti, mitä ne merkitsivät. Ne olivat symbooleja kolmesta lupauksesta, jotka häntä sitoivat, kolmesta valasta, jotka hän oli vannonut. Ensimmäinen oli köyhyyden vala, koska Kristus ja hänen ystävänsä olivat köyhiä; toinen oli kuuliaisuuden vala, koska Hän on sanonut: "Se joka kuulee teitä, kuulee Minua"; kolmas oli siveyden vala, sillä meidän velvollisuutemme on vartioida aistiemme ovia ja varjella silmiämme, korviamme ja kieltämme kaikesta riettaudesta.
"Mutta entä laillinen kodin ja omaisten rakkaus", sanoi John, "mitä sanotte siitä?"