"No, ja mitä hän arveli?" kysyi lordi Robert.
"Jokseenkin samaa kuin sinäkin. Teeskentelyä — mies tahtoo herättää huomiota — itsekkyyttä enemmän kuin totuuden rakkautta, ja niin edespäin."
"Aivan oikein, poikaseni. Kaikki tuo hänen meluamisensa on samaa kuin: 'katsokaa tänne! Minä olen vapaasukuinen herra pastori se ja se, pääministerin veljenpoika, ja kumminkin —'"
"Minä en ollenkaan ole samaa mieltä kuin päällikköni", sanoi Drake, "ja sen sanoinkin hänelle. Miehessä on intoa, ja se juuri on maailman suola tätä nykyä. Me kaikki olemme semmoisia pessimistejä nykyään. Jumalan kiitos, että on Vernassa edes joku, joka lämmittää meitä hiukkasen uskollaan. Niin se on!"
Gloryn povi kohoili ja hänen piti juuri puhua, kun äkkiä kuului kuin ukkosen jyrähdys ja hän vallan hypähti istuimellaan. Mutta se oli vain uvertyyrin alku, ja hän istuutui jälleen hymyillen. Musiikissa oli vieno kohta, ja kun se oli soitettu, istui Glory hiljaa vähän aikaa, mutta kuiskasi sitten Pollylle, että hän toivoi, ettei pikku Johnnie olisi huonompana tänä iltana, ja että hänestä tuntui niin pahalta olla huvittelemassa, kun toinen oli niin sairaana!
"Kuka se on?" kysyi Drake.
"Minun pikku poikani, jonka jalka leikattiin", sanoi Glory.
"Voi, kuinka tuo Glory on hupsu!" sanoi Polly. "Ruveta nyt tuosta kertomaan!"
"Hiljaa!" sanoi lordi Robert, "esirippu nousee jo" — ja seuraavassa silmänräpäyksessä Glory rupesi nauramaan, sillä nyt he istuivat vallan pimeässä.
Kappale oli "Paljon melua tyhjästä", ja Glory kuiskasi Drakelle, ettei hän ollut sitä milloinkaan ennen nähnyt, mutta hän oli lukenut "Macbethin" ja oli perehtynyt tarkoin Shakespeareen ja näytelmiin. Ensimmäinen kohtaus lumosi hänet vallan, sillä se oli niin komea. Siinä näkyi herraskartanon ulkopuoli, ja Glory ajatteli miten paljon aikaa oli mahtanut kulua sen rakentamiseen, ja se oli kuitenkin tehty yhtä ainoaa iltaa varten! Mutta vait! Ihmiset menevät sinne sisälle. Ei, he jäivät puhelemaan kadulle. Ah, niin, me olemme nyt Italiassa. Niin, se on totta, se muuttaa asian.