"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly, mutta Glory oli jo käytävässä ja Drake seurasi häntä.
Hän tuli takaisin viidennen näytöksen alussa, hyvin häpeissään, hymyillen nolosti ja silmät punaisina. Siitä hetkestä lähtien hän itkeä tihrusti aika paljon, mutta ei muulla tavalla herättänyt huomiota, ja kun esirippu lopussa oli laskeutunut, sanoi hän:
"Kyllä se on ihmeellistä! Onko tässä maailmassa mitään ihmeellisempää kuin se, että voidaan saada ihmiset unohtamaan, ettei se olekaan totta!"
Lordi Robert, joka seisoi uutimen varjossa Pollyn tuolin takana, oli nauranut Glorylle pitkäveteistä huuhkainnauruaan säestäen Gloryn innostusta kyynillisillä huomautuksilla silloin tällöin, ja nyt hän virkkoi: "Tahtoisitteko tutustua lähemmin tuohon ihmemaailmaanne, Glory?"
Glory näytti hämmästyneeltä, ja Drake mutisi: "Pidä suusi, Robert!" Kääntyen Gloryyn hän sanoi sitten lyhyesti: "Hän kysyy vain huvittaisiko teitä käydä näyttämön takana, mutta minä en luule —"
Glory huudahti ilosta! "Huvittaisiko minua? Tietysti minua huvittaisi äärettömästi!"
"Sitten minun pitää viedä teidät joskus harjoitukseen", sanoi lordi Robert, "ja jälestäpäin juomme teetä meidän kotonamme."
Drake näytti vähän vastustavan tuota, mutta Polly loi mitä hekumallisimman katseen heihin sanoen, että se olisi äärettömän hauskaa, ja Glory oli vallan haltioissaan.
Tytöt menivät omasta tahdostaan yksin kotiin Hammersmithin omnibussilla. He istuivat vastakkain melkein ääneti. Polly hyräili hiljaa "Neitoset, älkää huokailko enää."
Glory oli kuin lumottu. Suuri, kirkas, ihana maailma oli tänä iltana avautunut hänelle, ja hänen sydämensä kaipasi sinne äärettömin, sokein kaipauksin. Se oli ehkä unelma-maailmaa, mutta se tuntui todemmalta kuin todellisuus. Kun omnibus kulki Piccadilly-sirkuksen ohi, unohti hän katsoa naisia, jotka tungeskelivat katukäytävällä.