"Niin olen."
"Sitten voitte kaiketi sanoa johtokunnalle, onko tämän tytön onnettomaan asemaan syynä joku tämän sairashuoneen palveluksessa oleva henkilö."
"Ei, tietääkseni."
"Ei kukaan sen virkamiehistä, palvelijoista tai sen yhteydessä olevien koulujen jäsenistä?"
"Ei."
"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, "se riittää", ja pitkin johtokunnan pöytiä näkyi pelkkiä tyytyväisyyden hymyjä ja päännyökytyksiä.
"Mitä olen tehnyt?" sanoi Glory.
"Olette tehnyt hyvän työn tälle vanhalle, kunnioitettavalle laitokselle", sanoi kanonikko, "eikä johtokunta voi millään paremmin osoittaa kiitollisuuttaan teille teidän rehellisyydestänne ja järkevyydestänne kuin neuvomalla teitä vastedes välttämään semmoisia tovereita ja pakenemaan semmoista vaarallista seuraa."
Omituinen, epätoivoinen välinpitämättömyys kuvastui Gloryn kasvoissa, ja hän astui ääneensä itkevän Pollyn luokse kiertäen käsivartensa hänen vyötäisilleen.
"Mitä sukulaisia tytöllä on?" kysyi puheenjohtaja. Johtajatar katsoi kirjastaan. Polly oli orpo, molemmat vanhemmat kuolleet. Hänellä oli veli, joka nykyään oli sairaana tässä samassa sairashuoneessa, mutta hän oli vain maallikkopalvelija anglikaanisessa luostarissa Bishopsgate-kadun varrella, eikä siis voisi olla apuna tässä tapauksessa.