Pusertaen kirjasen kouraansa astui John Storm pari askelta kanonikkoa kohti, mutta liian myöhään. Hänen edelleen oli jo ennättänyt toinen. Se oli Glory. Pää pystyssä ja säkenöivin silmin hän seisoi itkevän tytön ja mustalakkisen tuomarin välillä, ja jokainen saattoi nähdä kuinka hänen povensa aaltoili.
"Kuinka te uskallatte!" huusi hän. "Te sanotte, että teitä on opetettu ajattelemaan naista hellänä ja puhtaana. Minua on opetettu ajattelemaan miestä voimakkaana ja jalona ja hellänä ja armeliaana kaikille eläville olennoille, ennen kaikkea naiselle, joka erehtyy ja lankee. Mutta te ette ole jalo ettekä hellä. Te olette julma ja pelkuri, ja minä ylenkatson ja inhoan teitä!"
Herrat pöytien ääressä nousivat seisaalleen.
"Te olette erottanut minun ystäväni", sanoi hän, "ja te saatte myöskin erottaa minut jos tahdotte — jos uskallatte! Mutta minä kerron kaikille, että te erotitte minut siksi, että minä en sallinut teidän loukata tyttöraukkaa julmalla ja häpeällisellä nimellä ja polkea häntä silloin, kun hän oli masennuksissa. Ja jokainen on uskova minua, sillä se on totta, ja mitä te sanotte, on valhetta, ja maailma saa sen tietää!"
Johtajatarkin hoiperteli seisaalleen.
"Kuinka te uskallatte, neiti! Menkää paikalla osastollenne! Tiedättekö kenelle te puhutte?"
"Ooh, en minä ensi kertaa puhu papille. Minä olen itse papin tytär ja papin tyttärentytär, ja minä tiedän millainen jalo ja hyvä pappi on. Hän on hellä ja armelias kaikille naisille, hän on mies ja kunnon mies — eikä fariseus ja krokodiili!"
"Viekää pois tuo tyttö", sanoi puheenjohtaja.
Mutta John Storm seisoi hänen vieressään.
"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "ei kukaan koske häneen!"