Aamulla herätessään rauhattomasta unestaan Oskar luuli näkevänsä tiensä selvänä. Hänen rautaisen kohtalonsa kovalla ongelmalla oli yksi ainoa ratkaisu — hänen täytyi uhrautua! Hän oli kihloissa ja pakotettu menemään naimisiin. Hän rakasti Helgaa, mutta hänen tuli repäistä tämä pois sydämestään. Hän halusi säveltäjäksi ja elää korkeampaa elämää, mutta hänen täytyi tyytyä alempaan elämään ja täyttää velvollisuutensa.
Muutamat vastustamattomat tuskan vihlaukset väkisinkin panivat pari kyyneltä kiertymään silmiin, ja sitten Oskar aikaisin lähti työhönsä, tavallaan tyytyväisenäkin itseensä ja uhrautumisestaan hieman ylpeänä.
Oli syyskaravanien aika, jolloin maamiehet toivat vuoden viimeiset ihrat ja villat, saadakseen tilinsä selviksi ja suoritetuiksi. Toimisto ja tavarasuojamat kuhisivat väkeä kuin markkinatori, ja työtä oli jokaiselle. Oskar lyöttäysi hämmästyttävällä tarmolla päivän puuhiin, ja aamiaiselta palatessaan johtaja häntä kiusoitteli uutteruudesta. "Parempi sentään myöhäänkin kuin ei milloinkaan", huomautti johtaja, "ja hyvä syyspäivä vastaa kahta keväistä."
Kaiken aamua autteli Oskar toimistossa laskujen selvitystyössä. Hänen toimenaan oli suostutella maamiehiä tilierotuksiinsa, sillä monet olivat tyytymättömiä ja melkein kaikki velassa johtajalle. Toiset nurkuivat tuotteistaan saamaansa maksua, toiset ulkomaisen tavaran kalleutta. Oskar sai kehoitella, mielistellä ja lauhdutella heitä, ja lopuksi asettaa vekselit, joilla he velkansa suorittivat. Hänen oli ikävä ja kurja olla.
Puolenpäivän aikaan Helga toimitti sanan, ilmoittaen haluavansa iltapäivällä kerrata joitakuita jaksoja uudesta sävellyksestä ja kysyen, voiko Oskar lähteä mukaan tuomiokirkkoon. Hän vastasi kiireitten liikeasiain pidättävän häntä työssä. Tuskaksi kävi lähettää sellainen vastaus, mutta olihan hän tehnyt vuoteensa ja aikoi sillä maata.
Iltapäivän hän vietti tavarasuojamassa, missä maamiesten tuotteet punnittiin ja sullottiin talvivarastoon. Ihran ja villan haju, miesten märkien vaatteiden huuru ja kaikkialla tuoksahtava hiki ummehduttivat ilman tunkkaiseksi, ja Oskar käski heittää isot ovet sepposen selälleen.
Yht'äkkiä kajahti kirkkaan, kuulakan talvi-ilman halki tuomiokirkon urkujen soitto, ja se oli viimeinen pisara hänen maljaansa. Tuntui kuin olisi ääni kutsunut häntä alemmasta maailmasta siihen ylhäisempään, jota hän ikävöi — kuin olisi Helga viittoillut tuossa ankeassa ympäristössä riutuvalle toverilleen ja kuin olisivat hänen kasvonsa väikkyneet vyöryvillä ääniaalloilla.
Ensi kertaa tunsi Oskar katkeruutta Thoraa kohtaan, kuin olisi hän itse ollut vanki ja toinen hänen vartiansa. Silloin ratsasti oven eteen mies vaaleanruskean ponin selässä, jono kuormaponeja takanaan. Tulija oli Magnus, ja nähdessään hänen seisovan pöydän alkopuolella siinä, missä hän ennen oli sisäpuolella ollut, joutui Oskar hiukani häpeisiinsä ja kutsui hänet punnitsijan konttoriin.
Veljesten keskustelu oli lyhyt ja vähäpätöinen, mutta jok'ainoa jokapäiväinenkin sana tuntui polttavalta. Oskar kysyi, miten Magnus viihtyi maa-alalla ja oliko hänellä hyvät palkolliset. Toinen vastasi: "kyllä"; hän oli aina pitänyt maataloudesta, palkollisina hänellä oli entiset, ja kaikki muukin oli ennallaan. Oskar tiedusti, oliko kuvernööri antanut tyydyttävät ehdot, ja Magnus myönsi; maatila oli hänellä nyt vuokralla, joutuakseen vanhusten kuoltua hänen omakseen.
"Mitenkä sinun asiasi täällä menevät?" kysäsi Magnus.