Mutta Thora oli sanomattoman onnellinen. Sinä iltana levolle mennessään hän syytteli itseään: "Oi, kuinka kohtuutonta vääryyttä olen tehnyt Oskarille — julmaa, häijyä, häpeällistä vääryyttä!"
VII.
Aamulla Oskar arveli taistelun päättyneen ja omantuntonsa päässeen voitolle, mutta paholainen ei vielä hellittänyt. Tuskin oli hän ryhtynyt toimiinsa tavarasuojamassa, kun Helgalta tuli kirjelappu:
"Järvellä on nyt jää parhaimmillaan, ja liikeasioista ja kaikesta muusta joutavasta huolimatta sinun täytyy pitää lupauksesi ja viedä minut luistelemaan. Tule siis säntilleen kello kahdeksi, niin tapaat minut lähtövalmiina."
Ensi kertaa kirjoitti Helga hänelle, ja kirje tuntui polttelevan sormia. Hienotuoksuinen postipaperi ja vapaa, rohkea käsiala sai hänen verensä ankarampaan läikkeeseen kuin milloinkaan ennen.
Lähtisikö hän? Hänen sielunsa sanoi: "Et suinkaan! Miksi antautuisit kiusaukseen, varsinkin ollessasi heikko kuin vesi." Mutta sydän vietteli: "Sinun täytyy! Jos ilmaiset mitään eroa käyttäytymisessäsi Helgaa kohtaan, niin joutuu salaisuutesi vaaraan. Entäs vastaisuudessa — voitko aina tuolla lailla karata tiehesi?" Sydän voitti, ja määrähetkenä hän meni johtajan asuntoon.
Helga seisoi portaiden päässä ovella. Hän oli pukeutunut vaaleansiniseen sarssiin, lyhyeen hameeseen, jonka alta pitkät ruskeat puolisaappaat näkyivät, ja kudottuun ihonmukaiseen nuttuun, jossa sorean vartalon sulavat piirteet esiintyivät selvästi, päässä valkea villalakki, joka peitti puoliväliin otsan ja oli leuan alta kiinni, jättäen eloisat kasvot paljaiksi ja kauniiksi kuin nauhahuntuisen nuoren nunnan.
Oskar alkoi jo epäillä itseään ja kysyi, missä Thora oli.
"Täällä minä olen", helähti iloinen ääni eteisestä, Thora pilkisti herttaisena ja onnellisena ovelta, mutta paljain päin ja neulomus kädessä.
"Etkö ole valmis?" kysyi Oskar.