"En olekaan lähdössä, en osaa luistella", selitti Thora.
"Menemmekin sitten kävelylle", tuumi Oskar. Mutta Thora ei ottanut kuullakseen sellaista. Helga oli sydämestään kiintynyt tähän luistinretkeen, ja hän taas oli kiintynyt muuhun — ompelemaan hihallisia liivejä merimies Hansille!
"No jos todella haluat", taipui Oskar.
"Todella, sydämestäni! Ja minä kiehautan teille teen kello viideksi."
"Palaamme jo ennemminkin", sanoi Oskar ja asteli Helgan kanssa alas rantaan.
Lyhyine hameineen teiskaroitsi Helga hypähdellen kuin nuori hevonen purevalla ilmalla, ja hänen vieressään heiluessaan ja toisinaan häneen koskiessaan tunsi Oskar verensä kuohuvan ja jokaisen hermonsa värisevän. Tämä häntä hieman säikytti, ja kääntyessään taakseen katsomaan hän näki Thoran liehuttavan heille nenäliinaansa kotiportailta ja jupisi: "Jumala häntä siunatkoon, herttaista pikku sielua!" Ja silloin Helga vilkaisi häneen syrjin ja nauroi.
Pakkanen oli pudistanut ilman, joka nyt virkeän sähköisenä elvytti heidän aistejaan. Heidän äänensä särkyivät puhuessa, ja Helgan nauru räiskähteli kuin kuivat risut ahnaissa liekeissä.
"Mitä naurat, Helga?"
"Enpä tiedä", vastasi tyttö, ja sitten he nauroivat yhdessä.
Järven jää oli mitä oivallisimmassa kunnossa — laveana sysimustana kuvastimena, sillä lunta ei vielä ollut satanut, vesi oli tyvenellä mennyt jäähän, ja viiden sylen syvyydestä kuulsi somerikkopohja vastaan.