"Olipa vahinko, ettei Thora tullut", huomautti Oskar.
"Oli kyllä", sanoi Helga, ja taas hän vilkaisi Oskariin syrjin ja nauroi.
He istuutuivat rantapenkereelle sovittamaan luistimia jalkaansa, ja Helgan hypistellessä hihnojaan ajatteli Oskar: "En saa, en tahdo!" Mutta Helga katsoi häneen sellainen hymy huulillaan, joka tuntui kysyvän, ja seuraavassa hetkessä oli Oskar hänen edessään polvillaan, vapisevassa kädessään luistin ja ruskea puolisaapas.
Oskarin mielestä oli Helgan luistelu ihmeteltävää. Se oli jumalallista, se oli hornamaista, se päihdytti hänet, hän ei uskaltanut yksikseen katsella sitä ja nähdessään joukon luistelijoita järven loitommassa laidassa, missä oli laavakallioinen saari, hän ehdotti:
"Mennäänpä noiden toisten luo."
Tunnit kuluivat, urheilu ja ilma lämmittivät hänen verensä, väristykset hälvenivät, ja hän unohti Thoran. Viimein alkoi aurinko laskeutua sädehehkuna meren taa, ja Oskar sanoi: "On aika lähteä kotiin."
"Ei vielä", vastusti Helga, ja he kiersivät saaren ympäri ja ympäri, milloin erillään, milloin käsitysten, milloin vierekkäin käsivarret ristissä toinen toisensa rinnalla.
Aurinko laski, meri ja maa kävivät harmaiksi ja viluisiksi, mutta vuorten huiput vielä säihkyivät kultaloisteessaan.
"Tee odottaa", virkkoi Oskar.
"Vielä hetkinen!" pyyteli Helga, ja sen enempää inttämättä kiersi Oskar taas ympäri ja yhä ympäri hänen rinnallaan.