Yö painausi takana olevalta lakeudelta, ja joku sytytti saarella tulen.
"Teelle on nyt liian myöhä mennä", selitti Helga, ja vielä kerran läksi Oskar hänen kanssaan kiertämään saarta ympäri ja ympäri. Hänestä näyttivät Helgan kasvot liekehtivän sähköistä tulta, hänen kieppuessaan ja kaarrellessaan pimeässä tulen punaiseen hohteeseen ja taas takaisin yöhön.
Muuan luistelija aloitti keijukaislaulun, toiset yhtyivät, ja näkymö muodostui aivan satumaailmaksi. Pakkanen oli kahlehtinut järveä kartuttavat kosket, ja ne pysyivät alallaan; se oli sivellyt virrat, ja ne olivat hiljaa; mutta jos vesien kohu vaikeni, niin luistelijain äänet raikuivat ja helähtelivät ohuessa yön ilmassa.
"Tanssi öin ja päivin vaan, kaikki kuihtuu aikanaan, lempi vain jää ainiaan."
Oskar oli hurmaannuksissaan. Luistinten hyrinä, jään notkahteleminen, laulu, lämpö, hehku, kaarteleva liikunta, ja ennen kaikkea hänen vierellään oleva tyttö, niin viehkeä, niin pirteä, niin eloa ja iloa uhkuva, valtasivat kaikki aistit, ja liha ja veri olivat tulessa.
Sitten nousi kuu, kirkas kuu, täyteläisenä, pyöreänä ja valkeana heijastuen jään mustassa pinnassa, revontulten läikkyessä ympärillä, kuin olisi pyrstötähti syöksynyt alas maahan heidän jalkojensa juureen.
"Katsohan! Menkäämme sen poikki", huudahti Helga, ja nuolena he ponnahtivat pimeään, kuun kuvan peräytyessä, sikäli kuin he sitä seurasivat, kunnes saapuivat toiseen rantaan, ja silloin olivat luistelijat, nuotio ja laulajat jääneet kauas taakse.
"Sepä virvatuli on! Saisin sinut kiinni nopeammin kuin sen!" sanoi
Oskar.
"Etkä saisi!"
"Saisin!"