"Teepä se siis!" huusi Helga ja kiiti pois, ensimältä nauraen, mutta sittemmin vaieten, hengittäen nopeasti ja vihdoin kuuluvasti huohottaen, kiemurrellessaan ja pujahdellessaan pakoon Oskarilta, kunnes tämä lopulta ojennetuin käsin ryntäsi häneen käsiksi ja huudahti: "Tehty!" Ja ennenkuin Oskar tiesikään mitä teki, hän koppasi rintaansa vasten Helgan, joka riippui hänen kaulassaan, jottei olisi kaatunut, ja painoi suudelman toisensa jälkeen tytön huulille.
Seuraavassa hetkessä palasi Oskariin tajunta kuin sulatusuuniin tohahtava jäinen tuuli. Hänen käsivartensa heltisivät irti tytöstä, ja hän virkkoi kylmästi:
"Pyydän sinulta anteeksi, Helga. Tein väärin. Olen suuresti pahoillani."
Helga nauroi hermostunutta, oneaa naurua, joka tuntui sanovan: "Oletko varma siitä, että minua ajattelet?"
"Olen kihloissa sisaresi kanssa, ja vajaan kahden kuukauden kuluttua menemme naimisiin. Minulla ei ollut mitään oikeutta antaa tunteitteni puhjeta tuolla tavoin", jatkoi Oskar.
Hermostunut, onea nauru pulpahti taas, lausuen yhtä selvästi kuin sanat olisivat voineet ilmaista: "Tiedätkö mitä sanot, Oskar?"
Oskar värisi kuin kuiva lehti tuulessa. Hän oli kuin geysirien kuumalla kamaralla seisova mies, jonka jalkojen alla ohut kuori narskuu.
"Lähtekäämme kotiin", hän sanoi.
"Riisuhan siis luistimeni", vastasi Helga.
Hän istuutui äyräälle kuutamossa, ja Oskarin polvillaan hapuillessa hihnoja purki hänen kielensä tulvanaan lauseita, mutta jokainen sana repi kuin ratkennutta jännettä. "Kun mies on mennyt kihloihin hyvän tytön kanssa, niin tulisi hänen olla uskollinen armaalleen. Se on hänen velvollisuutensa, ja hänen tulisi niin tehdä, olkootpa seuraukset mitkä tahansa. Jos hän saa siitä kärsiä, niin hänen täytyy kärsiä, Helga, ja jos hänen on uhrautuminen —"