Mutta olivatpa kuvernöörinkin pojat yhtä erilaisia. Magnus oli isokasvuinen, vanttera, mustatukkainen poika, hiljainen hituri ja hiukan tyhmäksi luultu. Oppiminen oli hänelle vaikeata, ja hänen kasvojensa ilmeessä oli usein omituista hämmästystä, toisinaan yrmeyttä ja juroutta. Toiselta puolen oli hänen tunnollisuutensa yhtä herkkä kuin älynsä vitkasteleva. Jos hän lainasi lantin, niin hän ei saanut hetkenkään lepoa, ennen kuin oli maksanut sen takaisin, ja lyijykynän palauttaakseen hän käveli penikulmankin. Sen vuoksi hän tuskaksi asti tunsi vääryyden ja ansaitsematon nuhde koski lyöntiä kipeämmin. Hänen mielihalujaan oli käydä sukutilalla Thingvellirissä, ja jos kysyi, miksi hän aikoi, niin hän paikalla vastasi rupeavansa maanviljelijäksi. Kaikkien eläinten ystävänä hän täytti talon koirilla, kissoilla, myyrillä ja valkeilla hiirillä ja näkyi rakastavan ainoastaan äitiään. Ei häntä voitu herttaiseksi sanoa, eivätkä hänen jörömäisyytensä ja synkkyytensä tehneet hänestä yleistä suosikkia — mutta Anna piti hänestä sydämellisesti.
Oskar poikkesi mieleltään ja sydämeltään Magnuksesta niin perinpohjin, että heitä oli vaikea uskoa veljeksiksi. Tuo siromuotoinen, valkotukkainen pikku mies oli säyseä kuin päivänpaiste ja nauruun, pulpahteleva kuin puron lorina. Hän pystyi ponnistelutta oppimaan kaikkea, ja hänen mielenkiintonsa musiikkiin oli ihan ihmeellinen. Ennen kuin hän kunnolleen osasi puhuakaan, hän jäljitteli kaikkien soittokoneiden ääniä, niin urkujen kuin kitarankin, ja ennen kuin osasi aakkosia kirjoittaa, hän kyhäili salaperäisiä soitannollisia koukeroita paperipalasille, jotka kuvernööri korjasi virkahuoneeseensa ja talletti kultaa kalliimpina aarteinaan. Mutta soitannollisuuden lahjan hänelle suodessaan luonto oli jättänyt pois luonteen, minkä puutteessa nero on kirous. Iloinen pikku sielu ei näkynyt erottavan oikeaa väärästä taikka totuutta valheesta. Aina hän livahti asiasta toiseen kuin huhtikuun aurinko. Itku vaihtui silmänräpäyksessä nauruksi; mikään ei vaivannut häntä kauan, mutta ei mikään pidellytkään ja kiinnittänyt hänen mieltään. Hän aloitti julistamalla pyrkivänsä kuninkaaksi, vähäistä myöhemmin oli komeampaa olla kenraalina, mutta mentyään eräänä iltana tuomiokirkon urkurin mukana tämän kirkkoharjoituksiin hän pääsi siihen päätökseen, että urkujenpolkijan virkaa ei mikään voittanut.
Kukaan ei häntä luonteen heikkouksien vuoksi vähemmin rakastanut, sillä ihmissydämen oikkuisuus saa elämän lakien määräämissä rajoissa ankarimmin pysyneet ihmiset vastustamattomasti viehättymään niiden hillittömyyteen, jotka hyppivät syrjään tieltä. Oskar oli jokaisen hellimä suosikki ja isänsä silmäterä.
"Stephen veikkoseni, et sinä saa tuota pojuasi aikamieheksi", sanoi johtaja.
"Joutavia! Miksikä en?"
"Nuorina kuolevat ne, joita jumalat rakastavat."
"Mutta ainoastaan kosk'eivät milloinkaan vanhene", vastasi kuvernööri.
Paitaressusta asti oli Oskar mieltynyt juhlallisiin saattueihin ja tahtoi aina olla marssimassa voitokkaana kenraalina, nuoren mielikuvituksen loihtimien lippujen ja soittokuntien ympäröimänä. Siinä touhussa hän eräänäkin päivänä pärrytteli omaa marssinsävellystään kammalla, Helga innostuneena luutnanttina, Thora kuuliaisena soturina ja Magnus nöyränä orjana tepastelemassa takana. Mutta kotikentän poikki juoksevalle joelle tultaessa valtasi surmanhenki kenraalin, hän ponnahti äkkiä taaksepäin kapealla sillalla ja siten keikautti seuraajansa veteen. Magnus ja Helga välttivät pahemmat vauriot, mutta kun leikissä ei kukaan toistaan säästä, niin kastui Thora likomäräksi siskonsa alas tempaamana.
Kuvernööri saapui paikalle juuri kun Magnus oli kiskomassa Thoraa ylös äyräälle, ja hän oli kovasti vihoissaan.
"Sattuiko se vahingossa?" hän kysyi, mutta lapset eivät vastanneet. "No kuka sen teki?" hän kovisti Thoraan kääntyen, mutta tämä katsoi ensin Oskariin ja sitten Helgaan, ja pillahti itkuun. "Sinäkö, Oskar?" Oskar epäröi hetken, mutta Helga nykäisi häntä hihasta ja poika pudisti päätään. "Sinäkö siis, Helga?" Helga vastasi ripeästi: "En." "Niinpä minun täytyy se uskoa sinun teoksesi, Magnus", sanoi kuvernööri, ja Magnus sävähti tulipunaiseksi, mutta ei hiiskunut sanaakaan. "Teitkö sinä sen?" Magnuksen suupielet vain värähtelivät. "Olet siis syypää, ja mene heti sisään ja käy levolle."