Sanattomana, kyynelettömänä, mutta uhmaava katse silmissään vaaputti Magnus päätään ja kääntyi talolle päin. Hänen lähtiessään oli Oskarilta totuus livahtamaisillaan, mutta Helgan katse kahlehti hänen sumenevat silmänsä ja kuoletti sanat huulille.
Päivä oli jokin Annan lukuisia syntymäpäiviä, ja kolkon hiljaiseen ylikamariin Magnus kuuli alikerrassa telmivien lasten äänet, ensimältä heikompina ja hillittyinä, mutta piankin täytenä remuna, Oskarin hälinä muun joukosta kajahtelevana ja Helgan ylinnä kaikkea. Nauru ja kisailu kirveli hänen sieluaan, ja vihdoin hän löi nyrkkiään pöytään ja puhkesi haikeaan itkuun.
Mutta nyyhkytystensä lomassa kuuli hän sitten hentoinen kitinän kuiskivan jostakin: "Magnus!" Thora se värjötteli avaimenreiällä.
"Mene pois", äännähti Magnus töykeästi, mutta Thora ei mennyt.
"Magnus, sanonko minä?" kiusasi Thora, ja Magnuksen silmät rävähtelivät kyynelkarpaloiden heruessa poskille, mutta yhä hän vastasi: "Mene pois, kuuletko."
Thora silloin intousi suutelemaan avaimenreikää, ja kuunnellakseen herkesi Magnus nyyhkimästä, vaan kuuli enää vain äitinsä äänen oven takaa, kun lasta vietiin pois.
Heti kun syntymäpäiväkestit olivat päättyneet ja tytöt poissa, alkoi Oskar kysellä Magnusta, mutta kuvernööri taputti hänen kiharaista päätään ja sanoi, että Magnuksen oli häijyytensä vuoksi nukuttava yksinään sinä yönä. Puoli tuntia jälkeenpäin Anna tapasi hänet itkemässä pää peitteen alla, ja hän sanoi: "Älä salaa mitään isältäsi, lapsonen."
Kuvernööri istuskeli yksinään virkahuoneessaan, kun pieni olento sipsutteli sisälle pitkässä paidassaan, kyynelsilmin ja vapisevin huulin virkahtaen: "ei sitä Magnus tehnyt, isä. Sen —" ja sitten hän puhkesi surkeaan jollotukseen.
Kuvernööriin koski enemmän Oskarin tunnustus kuin Magnuksen vaitiolo. Hän taputti jälleenkin Oskarin päätä ja sanoi: "Siinä teit suuren, suuren vääryyden, kähäräpää; mutta mene nyt pyytämään veljeltäsi anteeksi ja vie hänet levolle."
Taas yläkertaan mennessään tapasi Anna kaksi päätä alusella vieretysten — tumman ja vaalean. Magnus kuunteli, ja Oskar puhui, kumpaisenkin hilpeästi naureskellessa.