Äänet häipyivät etäisyyteen, ja kodikkaassa pesässä vallitsi hetken hiljaisuus — lämmin, hiiskahtamaton, salamyhkäinen hiljaisuus, jota ei mikään muu keskeyttänyt kuin uupumattoman meren kaukainen pauhu. Thora sulki silmänsä ja pidätteli hengitystään. Hän oli sanomattoman onnellinen! Hän vapisi kuin kiinni saatu ja kädessä pideltävänä oleva lintunen, mutta hänen pelkonsakin oli onnea täynnä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä notkahti lattia äänettömästä askeleesta, joku tuntui olevan saapuvilla huoneessa, ja sitten — Oskar seisoi hänen ylitseen kumartuneena ja painoi suudelman hänen huulilleen.
III OSA.
"Oi että kaikkoo kevät ruusujen, nuoruuden kääntyy kirjelehtinen! Helkytti satakieli hetken vain, lens mistä, minne — kenpä tiesi sen?"
I.
Häitten jälkeen ja nuoren parin lähdettyä pistäysi Anna vierailemaan Magnuksen luo, ollakseen poikansa seurana hänen ensimmäisen talvensa ensi viikkoina ja katsoakseen, että talous oli siellä kunnolleen järjestetty.
Tila oli noin viiden penikulman päässä pääkaupungista, lähellä lampaidenkorjuuseen käytettyä tarhaa ja keskellä suurta Thingvellirin tasankoa, historiallista kenttää, jolla entisaikaan pidettiin islantilaisia kansankäräjiä; vieläkin näkyy siellä unohduksiin joutunut Lakivuori.
Tasanko itse oli autiota erämaata, ei täyttä penikulmaa leveä, korkeiden vuorten keskessä, joista jotkut olivat jäätikkörinteitä ja toiset tupruilivat kiehuvaa tulikiveä. Se näytti maanjäristysten repäisemältä, railojen ja rotkojen ristiin rastiin halkomalta tyhjältä kuilulta. Mutta luonto oli parantanut omat vammansa, laavaa kattamaan oli kasvanut sammal, sammalta vehmas nurmi ja nurmen tuhannet ruohokasvit, jotka kesäisin kukkivat kirjavina.
Mutta nyt oli talvi, ja lumi kätki reunasta reunaan kaiken elollisen, pyöristäen maiseman terävät särmät ja harjat pehmeiksi penkereiksi ja luoden suuren valkean maailman, mistä ei mitään muuta näkynyt esiin pistävän kuin muutamia isohattuisten tattien muotoisia nyppylöitä — ihmisasumuksia, lampaiden ja karjan suojuksia. Tasangolla oli vain kaksi taloa — maatalo ja pappila, pikku kirkko jälkimmäisen vieressä. Maatalo oli rakennuksista isompi, ja pääkaupungista pohjoispuolen suurimpaan kauppapaikkaan johtavan tien varressa ollen oli siitä tullut matkamiesten levähdysasema.
Tuo majatalo oli monen polven ajan ollut Annan suvun hallussa ja viimeksi hänen isänsä omistama. Tämä oli ollut arvokas mies, harvapuheinen ja vakava, luonteeltaan suuresti Magnuksen kaltainen, mutta oli siirtynyt tilalta taloutensa jouduttua perin rappiolle, kun oli osunut erään vararikkoisen kauppiaan asioihin. Tyttären jouduttua naimisiin hän menetti vaimonsa ja sitten äkkiä kuoli — ihmisten puheitten mukaan viinaan. Siitä saakka oli tila ollut pehtorin huostassa, mutta kuvernööri oli palkkasäästöillään kuolettanut kiinnityslainan ja talo oli rasituksista vapaa.