Tämä johdatti Thoran mieleen Magnuksen, mutta hän kuuli Oskarin nauravan alakerrassa ja pian unohti kaiken muun siinä hienossa väristyksessä, joka hänet äkkiä valtasi. Anna auttoi häntä riisuutumaan, ja kun huntu ja kaapu oli laskettu syrjään, niin hän liikuskeli hetken äänettömänä huoneessa. Sitten hän virkkoi leppeästi:
"Menetkö levolle nyt, rakkaani, vai annanko sinulle yönuttusi?"
"Annahan se", vastasi Thora heikosti.
Anna sipsutteli vielä hetkisen varpaillaan, kääntäen lampun liekkiä alemmaksi ja asetellen sen varjostinta suoraan. Sitten hän avasi oven ja seisoi hetkisen kynnyksellä katsahtaen takaisin Thoraan, tämän istuessa uunin edessä hiuksiaan suorimassa. Yht'äkkiä hänen keski-ikäiset koruttomat kasvonpiirteensä kävivät nuoriksi ja kauniiksi oman muistonsa taikavoimasta, ja palaten hiljaa takaisin hän sanaakaan hiiskahtamatta suuteli Thoraa ja hiipi sitten äänettömästi ulos huoneesta.
Yksikseen jäätyään Thora silmäili arasti ympärilleen, ja nähdessään Oskarin kapineita hajallaan omiensa joukossa tunsi uutta ja vielä viehkeämpää onnen aavistelua. Häittensä edellisinä päivinä hän oli ajatellut, että jokin salaperäinen muutos yllättäisi hänet, heti kun vihkiminen tuomiokirkossa oli tapahtunut ja hän tullut Oskarin vaimoksi — mutta niin ei ollut käynytkään ja hänestä oli päivän pitkään tuntunut kaikki samanlaiselta. Mutta nyt oli toista, ja tässä huoneessa oli hänestä tullut toinen olento — hän ei enää ollut ainoastaan oma itsensä, vaan Oskar myöskin. Se oli hyvin suloista ja ihanaa, mutta hiukan peloittavaakin, ja rajusti pamppailevaa sydäntään kevennyttääkseen hän nousi vuoteeseen ja peitti kasvonsa.
Hän kuuli seurueen alhaalla eriävän, ja heti jälkeenpäin menijäin askeleitten narskuvan lumessa ikkunan alla, joka oli tielle päin. He seisahtuivat siihen laulamaan häälaulua. Laulu oli "Kaksi ruusua."
Talvi oli kylmä ja maa valkeana, mutta kaksi lemmen ruusua vielä kasvoi Jumalan yrttitarhassa. Vilu ei voinut jäätää näitä kahta lemmen ruusua, sillä niitä lämmitti taivaan ilma: aurinko ei niitä pystynyt polttamaan, sillä elämän lähteestä oli niillä vesi. Kaksi lemmen ruusua samassa varressa; kaksi lemmen ruusua kahdessa hellässä nuoressa sydämessä; kaksi lemmen ja ilon ruusua!
Laulun päätyttyä kuului ikkunan alta iloista naurun tirskuntaa, ja huudeltiin: "Hyvää yötä, Thora!" "Onnellisia unia!" Poistuessaan seurue aloitti häälaulun uudelleen, ja Thora kuvitteli menijät astuskelemassa kaupunkiin käsihakaa, nuoret tytöt ja nuoret miehet.
Hän kuunteli alas kadunvartta hälveneviä ääniä, ja hetkiseksi tuntui kaikki elämä lemmen säveliin soinnutetulta; Oskar ja hän pysyisivät aina lapsina, koskaan vanhentumatta, vain käsi kädessä kirmaamassa kautta kukkaismaailman, missä jokainen rakasti heitä ja he rakastivat jokaista, eikä voinut koitua mitään varsinaisia vastuksia, koska rakkaus oli kaikki kaikessa.
Mutta juuri silloin tuomiokirkon tornikello löi yksitoista, ja hän muisti Magnuksen. Hän oli näkevinään Magnuksen samoamassa aution, valkean lakeuden poikki revontulten vavahtelevassa valovirrassa — yksinäisen miehen ratsastamassa hevosen selässä, toisen juostessa vierellä tyhjin satuloin. Magnus parka! Mutta eihän sitä voinut auttaa!