Marssittiin sitten joukolla hallitustaloon, missä Anna kuistin ovella odotteli esiliina ja hilkka yllään. Thora itki ilosta hänet nähdessään ja hänet oli kannettava makuuhuoneeseensa. Ja kun täti Margret saapui voideltuine kiharoineen ja Oskar tahtoi häntä suudella, niin hän leikkisästi poskelle näpäyttäen torjui tungettelijan ja juoksi suoraa päätä yläkertaan sanoen: "Katsonpahan ensin, mitä olet lapselleni tehnyt."
Helgakin meni ylös hattuaan riisumaan, ja sitten kuvernööri ja johtaja riepottivat Oskarin vierashuoneeseen, missä piispa, ruununvouti ja rehtori yhtyivät heihin. Maria toi sisälle kahvia ja suklaata, ja ukot ahtoivat tupakkaa piippuunsa, käyden sitten Oskaria kysymyksillään ahdistamaan. Kuvernööri tiedusteli Englannin politiikkaa, johtaja tullimaksuja, piispa kyseli Vatikaanista ja rehtori Rooman foorumilla tehdyistä kaivauksista.
Oskarilla oli kaikkeen rivakka ja ponteva vastaus, joka kuulosti tietävältä ja tehosi sukkeluudellaan, ja lipuen sitten tosiasiain raskaalta maaperältä laskemaan mäkeä mielikuvituksen liukkailla rinteillä hän hauskutteli kuulijoitaan matkakaskuilla ja naurettavilla tapahtumilla, mitä heille oli tahi ei ollut sattunut.
Kaikki jutut osuivat paikalleen: hänen pistoolinsa laukesi aina, heti kun hän liipasimesta nykäisi — ukot nauroivat vesi silmissä. "Aika poika!" "Pelaa joka sormellaan." Hänen hilpeytensä vaikutti heihin kuin aurinko pimeäin päiväin perästä, tyvenellä heräävä tuulahdus meren ulapalla, veneen ensi heilahdus ensimmäisellä airon vetäisyllä. Hän oli sama hillitön, syyntakeeton, herttainen tuhlaajapoika kuin ennenkin, ja vasta aikoja jälkeenpäin muistettiin, että hänen iloisuudessaan oli sorahdellut ontto sointu, remussaan väärä pohjasävel.
Helga tuli alas vierashuoneeseen, ja miehet huudahtelivat hänelle yhteen suuhun.
"Onpa hänestä tullut pönäkkä!" huomautti kuvernööri.
"On tosiaan kostunut matkasta", virkkoi johtaja.
"Se on totta!" vakuutti Oskar. "Sai mitä halusikin — kaiken mitä halusi."
"Joutavia! Puhukaa vakavammista asioista", hymähti Helga.
Sitten tuli Thora, jonka ympärillä Anna ja täti Margret hyörivät ja hyrisivät kuin mehiläiset. Hän oli — vain vanhan muiston vuoksi — vaihtanut ylleen islantilaisen pukunsa, ja nyt hunnutta nähtynä oli kieltämättä laihtunut; nenänjuurella oli pingoittunut piirre ja poskilla kuumeiset täplät. Mutta kasvoja kirkastivat arat hymyt ja harras kiitollisuus.