"Anna on meille antanut kerrassaan viehättävät huoneet, Oskar, kadunpuoleisen ison huoneen ja sen takaa pitkän kamarin, vaikk'en tiedä, mitä ihmettä me kahdella teemme."
"No, älähän sillä mieltäsi vaivaa, kultaseni — ehkä ne vähitellen saamme käytetyksi", vastasi Anna, merkitsevästi nyökäyttäen päätään, ja silloin sävähti Thoran kasvoille hehkuva puna kuin hätälippuna, ja miehet alkoivat myhäillä.
Annakin hymyili, iski silmää kuvernöörille ja kuiskaili hänelle kädenselän suojassa. "Onko niin?" "On todella, minä kysyin häneltä yläkerrassa, ja niin oli kuin odotinkin." Sitten kuvernööri vuorostaan alkoi hyllyä ja johtajalle kuiskutella. "Älähän, onko tosi?" "Niin Anna sanoo." Ja sitten he kuiskailivat yhdessä, kunnes jokainen heitä nauroi, jolloin johtaja virkahti:
"Kuulehan, Oskar, olet kertonut meille kaiken maailman asiat, Lontoot, Pariisit ja Roomat, mutta et sanaakaan siitä paikasta, missä rahaa ansaitaan ilman työtä."
"Monte Carlosta? Enkö?" sanoi Oskar. "No, niin — kaunis paikka! Ihan paratiisi."
"Ihan hornan kita, jos on puoletkaan totta siitä, mitä kuulee", huomautti kuvernööri.
"Kyllähän — kyllä niinkin on, on tosin", myönsi Oskar.
"Kuulin kerran erään miehen saaneen kymmenen puntaa yhtenä iltana — ajatelkaas", ihmetteli johtaja.
"Jo nyt jotakin!" huudahti täti Margret.
"Mutta mitä hyödyttää kirstullinen kultaa, jos piru pitää avaimen?" arveli kuvernööri.