"Valehtelet, Helga, valehtelet!"
"Entäs lapsi sitten — ei ole sekään sinun lapsesi, sillä rakkaus, joka sille elämän antoi, oli minun rakkauteni."
"Valehtelet, valehtelet!"
"Mitä minä välitän, jos oletkin orjatar, joka hänen lastaan kantaa?
Lapsi on minun lapseni, ja hänellä on synnyttyään minun kasvoni —"
"Ei, se ei ole mahdollista."
"On — on varmasti; tiedät sen itsekin."
Thora huohotti tukahtuneesti. Sitten tapahtui peloittava muutos, tehden hänet miltei tuntemattomaksi. Kärsivälliseen ja hiljaiseen naiseen tuntui äkkiä menneen häijyläinen. Jotakin outoa ja kauheaa näytti syöpyvän hänen sieluunsa. Surmanhenki, joka yllättää petoeläimet, näytti ahdistavan häntä ja pääsevän voitolle. Hetkisen hän seisoi sisartaan vastassa kasvot vääntyneinä ja verettöminä, ja ähki sitten raivosta ja häpeästä kähisevällä äänellä:
"Hyvä, jos niin on, ja jos lapseni ei ole omani, jos se on siittynyt toisen naisen rakkaudessa ja minä olen vain orjattarena sitä kantamassa, niin — niin — niin — se ei konsanaan synny, tahi jos syntyy, niin minä — minä — surmaan sen!"
Hän purskahti kaikuvaan nauruun ja kaatui lattialle.
Melu lennätti Annan läähättävänä huoneeseen.