"Niin, niin, totta kyllä", myönsi Oskar, ja vielä suudeltuaan Thoraa hän seurasi täti Margretia ja lasta lapsenkamariin. Heidän mentyään ja oven sulkeuduttua Anna kumartui vuoteen yli ja kuiskasi:
"Näethän! Enkö tiennyt, mitä kello lyö! Eikö Oskar ole tullut jälleen omaksesi? Etkö hänen suudellessaan sinua tuntenut, että hänen sydämensä on kokonaan sinun?"
"Tunsin, se on totta", vastasi Thora. "Mutta luuletko sen kestävän?"
"Kestää varmasti. Viime yönä hän syytteli itseään kaikenmoisesta, ja tänään hän on kuin mies, joka aloittaa jälleen uutta elämää."
"Luuletko niin, Anna? Luuletko todella, todella niin?"
"Niin teen. Usko pois, hän ei kadota tuota lasta näkyvistään viideksi minuutiksi päivässä. Eikä hän milloinkaan katsele sitä sinua ajattelematta."
"Olen niin onnellinen, Anna! En ole milloinkaan ennen ollut niin onnellinen — en, en milloinkaan!" Hän henkäisi syvään ja sulki sädehtivät silmänsä sydämen sykintää tyynnyttääkseen. He olivat tovin ääneti, ja sitten hän virkahti muuttuneella äänellä: "Anna?"
"Mitä, kultaseni?"
"Eilen illalla — kun olin niin sairas — enkö sanonut —"
"Sh! Se on mennyttä. Emme siitä enää puhu."