"Se on velvollisuutemme, selvä velvollisuutemme", jatkoi kuvernööri, "ensinnäkin lasta kohtaan, joka on kahden perheen jälkeläinen — nykyään ainoa jälkeläinen — ja sitten nuorta äitiä itseään kohtaan, jolla enemmän kuin kellään muulla olisi oikeus meitä soimata, jos jättäisimme sen tekemättä ja onnettomuus tapahtuisi."
"Niin olisi tosiaan, Stephen, niin olisi", vahvisti johtaja.
"Se tuntuu julmalta, niin kamalan julmalta", huokaili Anna.
"Mutta tapahtuu vain Thoran parhaaksi, äiti", sanoi Oskar.
"Sen tiedän, Oskar, kyllä, mutta julmaa se on sentäänkin."
"Haluaisinpa kuulla, kuka sen ottaa tehdäkseen", huudahti täti Margret.
"En minä ainakaan — sen sanon."
"Sitten on Annan itsensä se tehtävä", tuumi kuvernööri.
"Ei, ei, älä minua pyydä", vastusti Anna.
"Miks'en? Kuka on sopivampi sellaiseen armeliaisuuden ja rakkauden tekoon? Ja Oskar myös — Oskarin itsensä, jos tarvitaan, täytyy kantaa lapsi johtajan asuntoon."
Oskarin huulet vaalenivat ja värähtelivät, ja sydän hytkähteli kylkiluihin.