Näytti enää vain Magnuksen itsensä olevan puhuteltava Thoraa, mutta se vasta olikin tukala tehtävä. Nuori jättiläinen, joka oli rusentanut korskan rehentelijän, vapisi vilaukseltakaan nähdessään hentoäänisen pikku neidon, joka loi alas sinisilmänsä, heti kun Magnus vain huoneeseen astui. Iltasoittelut olivat nyt pitemmät, väliajat lyhyemmät ja harvalukuisemmat.
Mutta eräänä päivänä oli Magnus ollut lampaiden korjuun vuoksi Thingvellirissä ja toi sieltä nuoren ponin, kutsuen Thoran kartanolle sitä katselemaan. Nelivuotias varsa piehtaroi pelkästä elämän ilosta; sillä oli terveet jäsenet, kiiltävä kastanjanruskea karva ja hopeanvivahteinen harja ja häntä.
"Onko se hyvä?" kysyi Magnus.
"Oi miten kaunis!" huudahti Thora. "Se on verraton, viehättävin olento, mikä on astunut nelin jaloin! Kenen tämä onkaan?"
"Sinun", vastasi Magnus, ja kun Thora kiittääkseen ojensi kätensä, niin hän Thoraa silmiin katsellen piteli sitä kotvasen, veti hänet sitten vierelleen ja suuteli häntä.
"Teemmekö niin, Thora?" hän kuiskasi, ja Thora vastasi jostakin povensa pohjukasta: "Teemme."
Maailma pyöri hurjaa riemutanssia hänen silmissään, kunnes joku kosketti häntä hartioihin. Se oli johtaja; hän oli nähnyt ikkunasta.
"Parempaa päivätyötä et ole eläissäsi tehnyt, poikani, ja otanpa huolekseni, ett'et sitä konsanaan joudu katumaan. Mutta mitä kuulinkaan — olet vuorenkuninkaana Thingvellirissä tänä vuonna?"
"Niin kyllä", vastasi Magnus.
"No, kernaasti minun puolestani! Ota kymmenen päivää lampaidenkorjuuseesi, ja poissa ollessasi kirjoitutan naimakirjan valmiiksi. Sitten pistämme sen alle nimemme heti paluusi jälkeisenä päivänä, ja häät pidetään milloin tahdot."