Magnuksen käsi vaipui alas, hän vetäysi askeleen pari sivummalle, ikäänkuin nolostuneena ja häpeissään, mutta Oskar seisoi hievahtamatta paikallaan.
"Magnus — Oskar", pitkitti Anna, "jos te kumpikin rakastatte tyttö raukkaa, joka avuttomana makaa yläkerrassa, niin eikö teidän juuri siitä syystä tulisi olla ystävyksiä eikä vihamiehiä? Ja ajatelkaahan minua, pojat. Minä olen äitinne. Tottahan saman äidin pojat voivat rauhassa elää. Imetin teitä molempia, ollessanne pieniä, ja jos teidän välillänne nyt olisi kiistaa, iskuja ja ehkä verenvuodatusta, niin se olisi kuolemani — en voisi sitä kestää."
Sitten hän kääntyi Magnukseen ja soperteli, mikäli sokaisevilta kyyneliltään kykeni:
"Magnus, et saa olla vihainen Oskarille. Hän on nuorempi veljesi, muista se. Sinä ja hän nukuitte samassa vuoteessa lapsina. Ja hänen poikana ollessaan oli tapanasi kanniskella häntä selässäsi ja tapella hänen puolestaan."
Magnus hytkähti ja kääntyi jälleen, kunnes seisoi selin äitiinsä, ja arvellen, ettei hän ollut järkytettävissä pyörähti Anna Oskariin päin.
"Oskar", hän rukoili, "sinun täytyy tehdä Magnuksen kanssa sovinto. Sinun täytyy, vaikkapa vain Thoran tähden. Muista, että sinä olet hänet saanut, Oskar, ja jos on totta, että Magnus hänet sinulle luovutti, vaikka häntä itse rakasti, niin ajattelehan uhrausta, mikä hänen on täytynyt tehdä teidän molempain hyväksi! Kenties Magnus rakastaa häntä vieläkin ja on itsensä tuominnut elinaikaiseen yksinäisyyteen hänet menetettyään. Ja kenties Magnus itkee sydämensä kuiviin hänen tähtensä, pitkät yöt pääksytysten. Noin suuresti kärsivällä rakkaudella on suuret puolustelunsa, Oskar. Eikö se anna hänelle oikeutta huolehtia Thoran onnesta? Ja jos Magnus ajattelee hänen kärsivän pikku Elinin kaipuussa —"
Oskarin kurkkua kuroi, ja hän äännähti käheästi: "Thora saakoon lapsensa takaisin, äiti. Jos lääkäri sanoo sen olevan turvallista, niin hän saa lapsen heti takaisin."
"Kas siinä", sanoi Anna, "se on kohtuus — mikään ei voisi olla sen kohtuullisempaa, Magnus. Tulehan, sinun täytyy pudistaa Oskaria kädestä."
Anna laski kätensä Magnuksen käsivarrelle, mutta tämä ei liikahtanut.
"Magnus", sanoi Anna, "olkoonkin äitisi rakkaus kaikki, mitä sinulle on enää jäänyt, mutta se pysyy kauan, poikani. Sinun ei tarvitse siitä luopua kenenkään hyväksi, eikä kukaan sitä voi anastaa. Lopultakin on äidin rakkaus paras. Se säilyy sinulla ja viihdyttelee sinua mitä tahansa teetkin ja mitä tahansa maailma sinulle tehnee. Magnus, sinun täytyy sopia veljesi kanssa — pienen veljesi kanssa — äitisi takia, Magnus —"