"Sitten tuo tietysti on 'Laura'."
Aurinko oli nyt noussut, mutta Oskar värisi kuin viluissaan. "Olen varmaankin viheliäinen pelkuri, Helga, sillä postilaivan näkeminen säikyttelee minua", hän huokasi.
Mutta Helga vain nauroi ja hätisti varoittavasti kädellään. "Emme siitä puhu tänään, Oskar — tänään ainakaan. Katsohan!" hän huusi, viitaten mustan laavalakeuden yli ulottuvalla ruskealla tiejuovalla liikehtivien tummien pilkkujen riviin. "Katsohan tuolla matkaavata heimoasi. Eikö sinusta tunnu kuin Mekkaan palaavasta Muhametista? Tahi Gileadin vuorelle nousevasta Jaakobista laumoineen ja paimenineen ja —"
"Ja vaimoineen", täydensi Oskar.
"Niin, ja vaimoineen", nauroi Helga, ja molemmat puhkesivat yht'aikaa nauramaan.
He kannustivat taas ratsujaan ja Helga lauleli itsekseen heidän heiluessaan eteenpäin.
"Olenpa aika narri", ajatteli Oskar. "Miksi hautautuisin onnettomuuteen, ennenkuin se tulee? Ja miksi niin suuresti olisin huolissani Thorasta? Eikö Helga ole yhtä sääliteltävä? Kohtalomme kurjassa vyyhdessä on hänen solmu, jota ei saa konsanaan auki. Ja kuinka onnelliselta hän kuitenkin näyttääkään! Miks'en minä olisi onnellinen?"
"Helga", virkkoi Oskar heidän jälleen hiljentäessään, "ethän kaiketi soisi eläneesi noina vanhoina aikoina?"
"Soisin kylläkin", vastasi Helga.
"Mitä? Ja pitäisit miehesi yhteisenä toisen naisen kanssa?"