Oli ihmeellistä, ettei Oskar älynnyt loukkaavansa häntä joka hetki, mutta Thora vain ajatteli: "Tiedän, miten on asian laita — Oskar aikoo tuottaa minulle yllätyksen. Hän ei tahdo minulle ilmoittaa lapsen tulevan, ennenkuin se tulee. Hän tuo lapsen takaisin niinkuin veikin, yöllä, minun nukkuessani; ja kun aamulla herään, niin tuossa onkin pikkuinen."
Tässä suloisessa toivossa Thora sinä iltana ummisti silmänsä aikaisin, ennenkuin auringonlaskun punainen hehku oli kokonaan häipynyt hänen kamarinsa seiniltä, lausuen pikku rukouksen Oskarin puolesta ja toisen pikku rukouksen pikku Elinin puolesta, että tyttönen olisi yhtä viehättävä kuin aina, hänen aamusella nähdessään lapsen; ja sitten hän vaipui uneen.
Seuraavana päivänä herätessään hän kuulosteli lapsen hengitystä, ja ollen sitä kuulevinaan ojensi hellän käden sitä paikkaa kohti, missä lapsen piti maata, ja avasi sitten hymyillen silmänsä. Mutta lasta ei ollut siinä, ja päivänpaiste kaikkosi kamarista.
Käydessään sinä aamuna häntä katsomassa tohtori näytti vakavalta ja huolestuneelta. "Pelkään pikku potilaani liiaksi kiusaavan mieltään", hän pahoitteli. "Pää on kuuma kuuma ja tuntuu olevan kuumetta hiukan. Hänen täytyy maata alallaan, aivan alallaan muutamia päiviä; muutoin en mene takaamaan, mitä tapahtuu."
Vain tämän sanoi tohtori, ei sanaakaan lapsesta, ja kun hän vei Annan lapsenkamariin tavallisia ohjeitaan antaakseen, niin Thora kuunteli jännitettynä, mutta sielläkään ei hiiskuttu lapsesta mitään.
Sitten saapui kuvernööri, kultakaluunainen takki nuuskalle tuoksuvana, ja hän silitteli Thoran korupeitteelle valahtanutta käsivartta ja huomautteli, ettei saanut olla mistään huolissaan.
"Pikku tyttäreni täytyy toipua niin nopeasti kuin suinkin", hän toivotteli. "Hänen täytyy syödä paremmin, ja jos jotakin kaipaa, niin täytyy hänen pyytää sitä ja hän saa sen, olkoonpa mitä ikinä."
Thora yritti sanoa, ettei mitään muuta kaivannut kuin lastaan, ja että jos sen antaisivat, niin hän piankin tervehtyisi, mutta hänen kurkkuunsa koski eikä hän voinut puhua. Hänen oma isänsä poikkesi sisälle viimeisenä, tuoden aamiaisen ja väkevän tupakan hajua mukanaan, ja hän laski leikkiä tyttärelleen meluavasti.
"Ohhoh! Ei tämä kelpaa! Meidänpä täytynee lähettää sinut uudestaan matkaan, Helga kaitsijanasi. Ja kuules, pikku rouvaseni, sinun on väleen parannuttava ja tultava noutamaan pois tuo lapsesi. Se mullistaa talomme ylös alaisin. Siellä ei kukaan näe aurinkoakaan tuolta pikku hituselta, eivätkä täti Margret ja täti Helga enää pysty mitään muuta ajattelemaan."
Tähän mennessä oli Thora johtunut siihen vakaumukseen, että perhe oli päättänyt olla lasta hänelle palauttamatta ja että Helga oli syynä tuohon julmaan päätökseen. Sitten hänet valtasi raju intohimo, jonka moista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hän vihasi sisartaan kamalasti. Helga, joka häneltä oli ensin puolison ryöstänyt, oli nyt ryöstänyt lapsenkin, ja hänen omaisensa silmät sokaisten käyttänyt hänen heikkouttaan ja sairauttaan puolustuksena ja verukkeena. Mutta hän saattaisi Helgan häviölle, jokaisen häviölle; hankkisi lapsensa takaisin, seuratkoon mitä tahansa, eivätkä kaikki maan tahi taivaan tahi hornan vallat sitä häneltä enää veisi.