Hänen tunteensa tuimuus, jos sitä olisivat kyenneet ympärillä olijat älyämään, oli muuttanut tuntemattomaksi hänen suloisen, hellän sielunsa. Hän oli kuin pentunsa menettänyt tiikeri lähdössä sitä takaisin perimään. Kaikki muut intohimot ja tunteet, mitä hänellä oli konsanaan ollut — miehensä rakastaminen, täti Margretiin, isäänsä ja kuvernööriin kiintyminen, Magnuksen sääliminen ja kaikkia elollisia olentoja kohtaan tuntemansa hellyys — paloivat tuhaksi tuossa kaikkikuluttavassa kaipuussa saada lapsensa luokseen. Se sai hänet hurjaksi, se sai hänet julmaksi, viekkaaksi.
Thora päätti varastaa lapsensa takaisin. Huomispäivä — julistuspäivä — soisi hänelle tilaisuuden siihen. Melkein kaikki lähtisivät Thingvelliriin, sen vuoksi olisi hänen tiensä vapaampi. Ainoastaan Anna jäisi kotiin häntä hoitelemaan ja täti Margret lapsen luokse. Kuumeisesti hän pelkäsi vaan Oskarinkin voivan jäädä, sillä silloin ei Helgakaan lähtisi, ja hänen suunnitelmansa menisi tyhjiin.
Thora makasi valveillaan koko yön läpeensä. Ennen aamunkoittoa hän kuuli ihmisten huhuilevan pimeässä; päivän sarastaessa hän kuuli kuvernöörin lähdön, ja Oskarin huutaessa hänen ikkunansa alla hän tiesi Helgan olevat mukana, kuullessaan kahden hevosen astuntaa.
Jokaisen mentyä hän suunnattomasta helpotuksesta huoahtaen vaipui pielukselleen.
"Miten pian he palaavat, Anna?" hän kysyi.
"Eivät paljoakaan ennen puoltayötä, pelkään. Mutta sinä et saa tuskailla kenenkään vuoksi, lapseni, sillä kaikki koetetaan järjestää parhaaksesi", lohdutteli Anna.
Sitten kuulakka nuori sielu kiusauksensa rajun tulen polttelemana alkoi kutoa juonia Annan pettämiseksi saadakseen hänet pois tieltä. Hän virkahti:
"Eikö sinulla ole mitään asioita toimitettavana tänä aamuna, äiti — kaupungilla, tarkoitan — jäätyäsi yksiksesi ja palvelijainkin mentyä?"
"Asioita? Siunatkoon, kaupungissahan on tänään kuin pyhäpäivä eikä ainoatakaan puotia ole avoinna", selitti Anna.
Toisena hetkenä Thora muistutti: