Thora oli alakuloisempi kuin konsanaan käydessään levolle toisena iltana. Hän ajatteli millaisen eron tekikään mieheen "purjehtiminen", ja millaista ihmeellistä elämää viettäisi se tyttö, joka Oskarin saisi. Hän silmäili uutta vyötään kuvastimessa, ja hänen asettuessaan sievään asentoon ihailemaan koristeltuja vyötäreitään niuhahti Päistärikkö tallissa, ja silloin hän tunsi olevansa viheliäinen ja häpeilikin hiukan.
Oskar tuli seuraavanakin päivänä, ja täti Margretin ollessa kaupungilla jossakin armeliaisuudentyössä hän istui Thoran kanssa yksinään pilkkopimeään asti, kuvaillen Englannin teattereissa näkemiään näytelmiä. Niissä oli hyvä joukko rakkautta, ja muuan esitti tyttöä, joka oli vallannut kahden veljeksen sydämen. Tytön isä oli naittanut hänet vanhemmalle, vielä lapsena, mutta heti sydämensä herättyä rakasti hän nuorempaa veljeä ja aviomies surmasi molemmat. Thora itki noita kahta lasta, jotka kykenemättään koettivat pysyä uskollisina. Sinä yönä hän uneksi olevansa Francesca, Oskar oli Paolo ja Magnus Giovanni. Uni oli tuskainen, mutta herääminen vieläkin ankeampi.
Oskar saapui taasenkin huomenissa ja soitteli useita satuaiheista sepittelemiään lauluja. Thora ei mielestään ollut milloinkaan kuullut sellaista soittoa eikä parhaalla tahdollaankaan kyennyt pidättämään naurahdusta, kun ajatteli Magnuksen huiluesityksiä. "Varmasti tulee hänestä suuri säveltäjä", sanoi hän Oskarin mentyä.
"Ehkä niin, mutta kukaan ei elä kunniasta", hymähti täti Margret.
Thora oli oppinut odottamaan Oskaria joka päiväksi, ja seuraavalla kerralla Oskar houkutteli hänet soittamaan kitaraa. Thora soitti muutamia islantilaisia lempilauluja ja lauloi ne suloisella äänellä. Hän oli kuin lumen alla kasvanut kukka, avaamassa umppujaan auringolle.
"Saapa nähdä kenet Oskar naipi?" virkahti hän, ja täti Margret vastasi:
"Jonkun englantilaisen neitokaisen, jolla on viljalti tämän maailman tavaraa eikä rahtuakaan tulevaisen." Ja silloin tunsi Thora vihlovaa kipua rinnassaan.
Eräänä päivänä tuli Oskarilta kirjelmä: "Ihana aamu! Mitä arvelisit muutaman tunnin purjehduksesta vuonolla? Tulen heti luoksenne."
He ottivat johtajan omistaman veneen ja käänsivät keulan Engeytä, kymmenen tuhannen haahkan asumaa saarta, kohti. Molemmat soutivat laiturista lähdettäessä, jotta vesi vaahtosi airojen tiessä, mutta heti näkyvistä ja kuuluvista päästyään he meloivat hiljalleen ja ajelehtivat aaltojen mukana. Meri ja taivas olivat siniset ja tyvenet kuin kaksi toisiaan heijastelevaa kuvastinta vastakkain, ja vene kuin suuri mehiläinen hymisemässä niiden välillä.
Oskar oli kuin pieni poika. Hän nauroi ja haasteli herkeämättä, jutellen kaskuja lapsuuden päiviltä. Hän ei muistaakseen ollut kovinkaan ritarillinen silloin, mutta kun Thora oikein surkeasti rukoili, niin oli hänellä tapana antaa Thoran istua kelkassaan ja he pyrähtivät ritisevää hankea alas. Oli heillä suutahtumisiakin noina aikoina, ja ihmisillä oli sananpartena: "Lasten riidasta sukeutuu monasti avioliitto." Olipa viisasta väkeä sekin!