"Otamme ensin varman selon", arveli Magnus, ja tämä jäykkäjäseninen mies kiiti ympäri taloa kuin torpeedo, Annan istuessa tuolilla oman huoneensa oven suussa, käsiään väännellen ja ajattelemattomuuttaan soimaten.
"Auta armias! Auta armias! Mitä olenkaan tehnyt? Miten voin koskaan antaa itselleni anteeksi? Lapsi parka ei ollut tajussaan — hän ei tiennyt mitä teki."
Magnus palasi hitain askelin, sanoen: "Ole levollinen, äiti! Etkö näe mitä on tapahtunut? Thora on mennyt lapsen luo."
"Lapsen luo? Johtajan kotiin? Suokoon Jumala sinun olevan oikeassa,
Magnus. Mutta hän ei kahteen päivään ole lasta maininnut."
"Kuitenkin", selitti Magnus, "hänen sydänparkaansa on raadellut tämä kirottu seikka, että hänet on lapsestaan erotettu, ja hän on lähtenyt sen luo."
"Menemme katsomaan", virkkoi Anna. "Mutta siunaa ja varjele, mikä teko! Ja hän niin sairas ja heikko! Se on hänen kuolemansa! Voi, miksi jätin häntä silmänräpäykseksikään? Mitähän Oskar sanookaan?"
"Jos Oskar on viisas, niin hän ei sano mitään", tuumi Magnus. "Ja jos mitään tapahtuu ja hänellä on rahtuakaan omaatuntoa, niin hän kiroaa itseään viimeiseen elonpäiväänsä asti."
"Älä sano sitä, Magnus", pyyteli Anna. "Jos siinä oli mitään väärää, niin olemme kaikin syypäät. Ei se ollut Oskarin vika —"
"Olipa tietenkin Oskarin vika", väitti Magnus. "Oskarin vika oli, että hän antoi Helgan kääriä itsensä sormensa ympäri ja tehdä teidät kaikki viheliäisiksi orjikseen."
"Missä on huivini? Laskin sen jonnekin enkä nyt löydä, mutta mennäänhän. Äläkä ole ankara äidillesi, Magnus — hän yritti parastaan tehdä —"