Julistaminen itse oli vaikuttava juhlameno. Lakikukkulalla istuen kuin lavalla — luonnollisella laavakallion lavalla — kasvot itään päin käännettyinä ja Dannebrogin risti rinnallaan kuvernööri luki yksitellen kaikkien edustajahuoneen hyväksymien lakien nimet ja määrittelyt; ja jokaisen jälkeen hän nosti päätään ja huusi tasangolla lainehtivalle kansalle: "Onko hyvä vai ei?" ja Oskarin johtama väenpaljous karjaisi: "Hyvä!"
Lukemisen päätyttyä kuvernööri huusi: "Eläköön kuningas!" jolloin Oskar johti hurrausta, kolme kertaa kolmeen kertaan, ja soittokunnan aloitettua kansallishymnin hän antoi alun kuorolle.
Mutta toimituksen viimeinen piirre jäi parhaaksi, ja se oli Oskarin itsensä sepittämän hymnin laulaminen. Se oli hymni Islannille, viikinkien kehdolle, satujen näyttämölle, kansankäräjien esivanhemmalle, mahtavien Pohjanmaiden emolle.
Seisoen lakikukkulan jyrkällä kaltaalla, 150-henkinen kuoronsa viettävällä rinteellä edessään, Oskar johti laulua suurella pontevuudella. Hänen alkujaksonsa miellytti kansaa, mutta kun hän kohosi ydinkohtaan ja kosketti isänmaalliseen pohjasäveleen, jona oli hänen rakkautensa jylhää, vanhaa maata kohtaan —
"Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa",
niin kuulijat joutuivat kokonaan haltioihinsa, ja jotkut nyyhkyttivät ja itkivät.
Hymnin päätyttyä edusmiehet keräytyivät Oskarin ympärille häntä onnittelemaan, ja muutamat maalaiset kapsahtivat hänen kaulaansa. Kuvernöörikin kukkulallaan sai paljon onnitteluja. "Mutta tämähän on neron leimausta", kiitteli yksi. "Inspiratsionia", lausui toinen. "Oskaristamme tulee vielä suuri säveltäjä", arveli kolmas. Ja vanhus vastaanotti suosiolauseet hiljaisesti, melkein vaiteliaana mutta hänen kasvoillaan loisti lemmikkipojastaan ylpeilevän isän mielihyvä.
Juhlamenojen jälkeen oli jokaisen huulilla yksi ainoa nimi, Oskar
Stephenssonin, ja sadat päivälliselle hajautuessaan hyräilivät
"Isafold! Oi Isafold'in" säveltä.
Oskar ja Helga ruokailivat kahden kesken majatalossa eräässä salin loukossa, missä ahdinkoon asti tungeksi ruokavieraita. Mutta molemmat olivat liiaksi kiihdyksissään jäädäkseen sekalaiseen seuraan ja pujahtivat päivällisen jälkeen järven äyräälle ja tasangon yksinäisille laidoille. Siellä he poimiskelivat mustikoita, ja osaksi kiihkoaan pidätelläkseen, osaksi sille tyydytystä saadakseen eivät muusta puhelleet kuin kedon kukkasista.
Auringon alkaessa painua mailleen he palasivat pappilan kautta, missä kuvernööri oli johtajan, piispan ja joidenkuiden muiden arvohenkilöiden kanssa ollut päivällisellä erikseen. Pieni vierashuone tuprusi savua kuin geysirin suu, ja siinä vilahtelevat kasvot väittelivät vanhan ja uuden järjestyksen ansioista ja vioista. Sekä kuvernööri että johtaja olivat vanhan puolella, sellaisena kuin se päivän juhlamenoissa ja Oskarin ylistysvirressä osaltaan esitettiin, mutta toisten mielestä tuottivat muuttuneet ajat muuttuneita tarpeita, joten Islantia paremmin edistäisi uusi perustuslaki vapaakauppoineen ja ajanmukaisine järjestelmineen.