Toisena tovina hän oli olevinaan siunattuna pyhimyksenä paratiisissa, lilja- ja ruusukiehkura päässään, mutta hänen sydämessään pisteli kuitenkin oka, ja taivaan iloissakin hän tunsi turruttavaa tuskaa, joka ei helpottanut, koska hän ei voinut olla ajattelematta pienokaistaan. Sen vuoksi hän pyysi rakasta Jumalaa sallimaan hänen mennä alas maan päälle katsomaan pikku Eliniään, ja Hän antoi hänen tulla, ja Thora tuli. Oskar ja Helga olivat nyt yhdessä hymyävien puutarhojen sulostuttamassa maassa, ja talossa, joka oli kullattuja huonekaluja täynnä. Mutta hän ei nähnyt Eliniään missään, kunnes viimein löysi hänet eräästä yläkerran kamarista, unhotettuna ja yksinäisenä. Silloin valuivat polttavat kyyneleet pitkin hänen poskia, ja hän istuutui lapsensa luokse ja viihdytteli häntä, eikä Elin ollut peloissaan. "Viivyhän luonani hiukan kauemmin, äitiseni", pyyteli lapsi, ja hän jäi ja lauloi pienoiselleen, eikä kukaan muu kuullut paitsi pikku Elin.
Uinuos, lapsonen, enkelinä unehen, silmäsi umpeen luo.
Hänen jälleen tointuessaan oli makuuhuoneessa pimeä; kuitenkin hän oli yhäti laulamassa. Lapsi alkoi itkeä, ja hän tahtoi sitä viihdytellä, mutta ei kyennyt puhumaan. Sen pikku ruumis tuntui kylmältä hänen rintaansa vasten painuneena, ja hän olisi sen käärinyt peitteeseen, mutta tunsi käsivartensa niin raskaiksi, ettei voinut niitä nostaa.
Oli hetkinen tuskaista tajuntaa, mutta hyvä Isä sulki kärsivän lapsensa aistit jälleen. Hän oli näkevinään majesteetillisen olennon astuvan huoneeseen, valkeaan puettuna, ja nostavan lapsen hänen poveltaan, sanoen "Sallikaa pienten lasten tulla Minun tyköni." Hän tiesi varsin hyvin, kuka Se oli, mutta hänen toistamiseen katsoessaan oli olennolla Magnuksen kasvot.
Sitten hänestä tuntui, että hänet olikin nostettu ylös, eikä lapsi; silti hän ei peljännyt ollenkaan, ei tuntenut mitään tuskaa, ei sydämen pakotusta. Hän oli sangen onnellinen.
Vuoteen ympärillä seisoneet vaimot näkyivät tulleen takaisin ja alkoivat laulaa "Turvahan Jeesuksen helmoihin" — aivan kuin hän suojakodin ovella kuunnellessaan oli kuullut heidän laulavan.
Hän hymyili ja hengähti syvään, suloisen, pitkän henkäyksen iloa ja hurmausta, ja sitten pimeys hälveni — ja sitten — oli Päivä.
VII.
Se päivä oli Oskarille ollut pelkkää voitokasta riemua, Julistusjuhla alkoi jumalanpalveluksella pitäjän kirkossa, ja vaikka ainoastaan kuvernööri ja edusmiehet olivat kyenneet sulloutumaan ahtaaseen kirkkoon, niin olivat hautuumaa ja pappilan tanhuat väkeä täynnä.
Jumalanpalveluksen jälkeen mentiin kulkueena kirkon ovelta ikivanhaan julistuspaikkaan, ja Oskar oli järjestänyt ja johtanut kaikki. Ensinnä kaupungin soittokunta, sitten kuvernööri ja hänen neuvoskuntansa kultakaluunaisissa univormuissaan, piispa kauhtanassaan, edusmiehet olkavöissään, papisto mustissa kasukoissaan ja valkeissa röyhykauluksissaan, ja sitten sankkana laumana kansa. Näky oli loistavan suurenmoinen, eikä sen vertaista yksikään voinut muistaa paikalla ennen nähneensä.