Kuumeisin käsin pienokaistaan pidellen hän riensi eteenpäin, itkien itsekseen, nauraen itsekseen, povi paisuvana hurjasta ilosta, jolla ei ollut mitään katumusta, ei minkäänlaatuisia tunnonvaivoja, ei huolta menneestä eikä tulevasta. Se oli äitiyttä — äitiyttä, jumalallisinta, pirullisinta, hellintä, kamalinta, suloisinta, viileintä kaikista sydämen intohimoista.
Kotiin vihdoin saapuessaan hän tapasi talon kylmillään, mutta ovet seposen seljällään, kuin olisi huoneissa vielä kiirinyt äskeisten hätäisten askelten kaiku. Hiipien yläkertaan kalliine kantamuksineen hän pääsi turvallisesti kamariinsa ja siekailematta lukitsi oven perässään. Hän nauroi sitä tehdessään, ajatellen, miten Anna ja täti Margret häntä seuraisivat ja huomaisivatkin tapanneensa.
Sitten hän riisuutui ja nousi jälleen vuoteeseensa, ja kokonaiseksi pitkäksi, taivaalliseksi tunniksi antausi lapsestaan iloitsemaan — pitelemään, vaaliskelemaan, hellimään, suutelemaan sitä, ahmimaan onneaan kaikin aistein. Pikku olento oli kaupunginmatkallaan nukkunut, mutta nyt se heräsi ja makasi rauhallisena äitinsä vierellä, tämän tapaillessa sen hentoa ruumista kiihkein käsin ja pistäessä sen nyrkit ja jalat yksitellen suuhunsa.
Tovin kuluttua lapsi väsyi ja alkoi itkeä, jolloin Thora vasta muisti unohtaneensa maitopullon. Hän koetti lasta viihdytellä, mutta se ei tyyntynyt, ja sitten hänet valtasi äkillinen ajatus, äidillisyyden sokea vaikutin, ja hän pani pienokaisen rinnoilleen. Lapsi takertui rintaan ja tyyntyi, ja maito, jota ei siihen asti ollut siihen laskeutunut, alkoi heti herua.
Se oli tuon riemuisan tunnin ilon huippukohta, ruumiillinen hurmio, jonka moista Thora ei koskaan ennen ollut kokenut.
Sen jälkeen häneen tuli rauhaisempi henki, ja hän katseli rakkaasti povellaan lepäävää pienokaista, suuteli suutelemistaan sitä ja hoki: "Jumala lastani siunatkoon."
Sitten hän äänellä niin heikolla ja hopeanheleällä, kuin olisi se taivaasta helkkynyt, alkoi laulaa lastansa uneen.
Uinuos, lapsonen, enkelinä unehen, silmäsi umpeen luo.
Lapsi nukkui, ja aina laulaessaan Thora tunsi vuorottaisia kuumeen ja vilun väristyksiä ruumiissaan. Hämärä, katkonainen ja houriva tajunta vaihtelehti tullen ja häviten, ja ihmisiä tuntui saapuvan huoneeseen ja astuvan ulos. Ensinnä ilmestyi Helga, sitten siinä seisoi Oskar, ja Magnus lopulta nousi näkyviin. Helga oli ottamaisillaan lasta vuoteesta ja Oskar häntä auttamassa, ja Thora yritti huutaa eikä voinut, mutta silloin Magnus ilmestyi oven suuhun.
Yhteen toviin hän luuli olevansa kuollut, ja ihmiset haastelivat hänen ympärillään. He olivat kaikki outoja — enimmäkseen vaimoja, joiden hän oli nähnyt menevän Pelastusarmeijan suojakotiin. "Hän on mennyttä, tyttö parka", virkkoi muuan, ja joku toinen lisäsi: "Sen parempi — ovathan poloisen vaivat lopussa." "Sanotaan hänen yrittäneen lopettaa itsensä", tiesi joku "Ihmekö se?" arveli toinen. "Hänellä ei ollut sijaa tässä maailmassa enää." "Kukaan ei voi sanoa, ettei hän rakastanut miestään", lausui ääni hänen jalkopäässään. "Siinäpä surkeus onkin — mies rakasti hänen sisartaan", huomautti ääni hänen päänsä takana. "Kenties hän juuri siitä syystä ajatteli päiviensä päättäneistä — jättääkseen miehelleen vapauden, tehdäkseen hänet onnelliseksi?" "No, tyttö menetteli väärin Magnukseen nähden; mutta kaikki tiedämme, kuka hänen kuolemansa tuotti." Ja sitten he jokainen vakuuttivat yhteen suuhun: "Mies saa palkkansa, mies saa palkkansa", ja Thora oli suruissaan Oskarin vuoksi.